Piece of my mind

Miehistönkuljetusvaunu kulkee vaihtelevaa nopeutta kiemuraista ja töyssyistä metsätietä. Kuljettaja jarruttelee ja kaasuttelee täysin ennalta-arvaamatta ja kääntelee rattia pysyäkseen tiellä, jota ei edes näe kulkuneuvon pienistä takaikkunoista. Vaunun lattialla makaa pari varusmiestä ihan miten sattuu, taisteluvöidensä päällä hakaten kypärällä peitettyä päätään vieressä olevaan telamiinalaatikkoon.

Yksi jääkäri tuijottaa täysin ilmeettömänä eteensä ja miettii selvästi jotain asiaa oikein toden teolla. Melko varmasti sitä, mitä jokainen miettii; "Miksi helvetissä minä olen täällä?" Toinen nukkuu vieressä, mutta herää aina välillä kattoon tiivistyneiden kylmien pisaroiden tippuessa alas hänen niskaansa, mutta nukahtaa aina saman tien uudestaan. Viereisen miehen kädet tärisevät täysin hallitsemattomasti. Useat huomaavat sen, mutta kukaan ei jaksa välittää. Ei minulla mitään kuivaa ole hänelle kädenlämmikkeeksi antaa. Ja vaikka vaunussa onkin lähes melkein pakkasta, niin parin päivän päästä pääsee taas kasarmin lämpöön ja jopa suihkuun.

Järvenrannalla istuu mies ja nainen ja ihailevat yhtä heinäkuun hienoimmista kuutamoista. Kuu on juuri ja juuri metsän yläpuolella ja heijastuu todella kauniisti oranssin sävynsä järven kautta. On tyyntä, mutta hyttysiä ei ole paikalla ollenkaan. Vaikka tilaa olisi, istuvat ihmiset aivan toisissaan kiinni. Mies silittää naisen päätä ja välillä jutellaan niitä näitä. Välillä ollaan vaan hiljaa eikä sanota mitään. Sanoja ei tarvita. Paljon myöhemmin mies lähtee vastahakoisesti viemään naista autolleen ja toivoo samalla
mielessään, ettei äskeinen hetki olisi koskaan päättynyt.

Ei, en ole kirjoittamassa mitään "Kyllä intissä oli mahtavaa, kun nyt näin jälkikäteen miettii"-kirjoitusta. Ei se ollut. Kolmatta tuntia yövartiossa istuessa tietäen, ettei mitään hyökkäystä ollut edes tulossa ymmärsi kyllä täysin, että ei siinä toiminnassa ole mitään järkeä. Eiköhän jokaisen, jolle Suomen valtio uskaltaa antaa rynnäkkökiväärin ja oikeita panoksia käteen, tulisi ihan luonnostaan osata seistä paikassa X ja heti liikettä havaitessaan juosta teltalle ja sanoa "Hälytys". Paitsi että eihän tuota hälytyksentekoakaan koskaan harjoiteltu. Vain sitä paikallaan seisomista.

Nämä ajatukset ovat mielessäni vain siksi, että olen halunnut muistaa ne juuri sellaisena kuin ne tapahtuivat. Okei, tässä tapauksessa se on lähes mahdotonta. Jos on viettänyt aivan ihanan yön aivan mahtavan naisen kanssa rannalla, jossa jo lapsena on viettänyt monia ilon hetkiä, ei voi olettaa että näkemys olisi täysin subjektiivinen. Ja toki näkökulmani Suomen armeijaankin on kaukana subjektiivisesta. Silti on tavallaan hienoa, että elämässä on edes joitain asioita, jotka muistaa niin hyvin kuin se nyt on mahdollista. Se antaa aina syyn jatkaa eteenpäin.

Molemmat näistä tapahtumista ovat näet tapahtuneet tämän vuoden aikana. Silti tuntuu, että juuri nämä kyseiset hetket ovat yksiä elämäni hienoimmista. Yleensä ottaen vaatimukset ja kaikki muutkin elämän aspektit vain kasvavat elämisen myötä. Lukiossa kaihoilee yläasteaikoja, kun koulussa oli vielä niin helppoa. Ammattikorkeassa sitä muistelee kyynel silmäkulmassa sitä, kuinka lukiossa vielä ymmärsi sentään kaikesta kaiken. Pienenä tyytyi pihaan ja mielikuvitukseensa, kun halusi pitää hauskaa. Nykyään samat kiksit saadakseen pitää kuluttaa hirveästi rahaa viihde-elektroniikkaan tai alkoholiin.

Silti, tyttöä sylissä pitäessään tuntee olevansa paljon onnellisempi kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa uskaltautui Linnanmäellä Top Spiniin(joka muuten nykyään aiheuttaa lähinnä huonon olon. Silti siinä tulee käytyä monta kertaa huvipuistopäivänä). Kai tämä on yksi luonnollinen tapa pitää yllä ihmisen mielenkiintoa elämään. Odotas nyt, nurkan takana odottaa taas jotain vielä suurempaa ja jännittävämpää!

Negatiivisempi ihminen tietysti kääntäisi tämänkin asian päälaelleen. Kun nuorempana suurimpana huolena oli se hitsin vaikea matematiikan koe perjantaina, tulee se myöhemmin olemaan irtisanomisia ja asuntolainan takaisinmaksamisen vaikeutta sekä parisuhteen(tai parisuhteutumisen) ongelmia. Sekin on toki totta, mutta itse tykkään lähinnä miettiä asioita positiiviselta kantilta. Ja ainakin tähän mennessä positiiviset  asiat ovat aina voittaneet negatiiviset. Okei, lukion pitkän matikan koe on tulossa ja siitä ei varmasti taaskaan ole tulossa kutosta parempaa, mutta toisaalta sen jälkeen on viikonloppu jolloin lähden ystävieni kanssa Himokselle koko viikonlopuksi.

Kirjoitukseni pointti hukkuu liiallisen lauseenviilauksen alle. Tarkoitukseni oli suositella kaikille pistämään mieleensä ainakin yksi äärimmäisen negatiivinen ja yksi todella positiivinen mielikuva. Jos kemian luennolla oikein hajottaa ja tuntuu, etten tajua mistään mitään, voin aina miettiä, että "Kestin perhana armeijassa kuudenkymmenenviiden kilometrin marssin 30kg selässä kantaen, enköhän minä tähänkin pysty". Vaikeina aikoina voin taas sitten miettiä, että "Varmasti taas joskus tulevaisuudessa pääsen jonkun ihanan naisen kanssa johonkin satumaiseen paikkaan viettämään laatuaikaa ja toivomaan, että aika pysähtyisi juuri siihen hetkeen".

Olen ehkä yksinkertainen. Tai no olenhan minä, kun kerran ammattikorkeassa opiskelen vailla sen suurempaa tietoa siitä, mitä oikeasti isona(tai no sanotaan vanhempana) haluan tehdä. Silti, jo näillä kahdella periaatteella olen jaksanut todella hyvin enkä ole koskaan edes kuvitellut tekeväni itsemurhaa tai surrut jotain asiaa niin pitkään, että se on jo oikeasti vaikuttanut minuun tai lähimmäisiini. On auttanut minua ja auttanisi ehkä toisiakin.

Koska loppupeleissä samanlaisia elukoitahan me kaikki olemme.