Johan se taas tapahtui.
Turussa on jo pariinkin otteeseen tullut joku satunnainen tyttö baaritiskillä tarjoamaan juomia minulle. Tätä kautta ajattelin, että mahdollisesti täällä olisi mahdollisuutta jo edes jonkinlaiseen kysyntään. Edes niin, että saisi sen yhden jota pitää hyvänä ja josta tykätä. Hetken aikaa luulin jo, että olin tällaisen löytänytkin, ja vieläpä ihan ystävän kautta.
Kyseessä on siis tämä nainen, joka on jo jonkin aikaa mietityttänyt. Yhdessä tuli vietettyä useita öitä. Suutelua pidemmälle ei missään vaiheessa menty, mutta silti. Oletin, että kerrankin löysin alle kuudessatoista vuodessa jonkun, joka minusta oikeasti tykkää ja näkee edes hieman syvemmälle. Ensimmäisen iskun sain kuitenkin vähän aikaa sitten viestillä, jossa luki, että nainen ei ole "koskaan ollut kenenkään kanssa näin tiiviisti".
Toisaalta äärimmäisen hyvä, että toinen sanoo asian suoraan eikä jää asiaa roikkumaan, kunnes kerran sitten sanoo että "Tämä oli tässä", kun ei enää enempää jaksa. Tästä jaksankin olla kovin kiitollinen. Mukavampi näin, vaikka taas saakin tottua nukkumaan yksin tuossa punkassaan.
Yllättäen tyttö löysi toisaalta itselleen ihanan miehen, josta oikeasti tykkää. Toki hän minustakin tykkää, mutta "eri lailla". Tämän saa aika nopeasti käännettyä siihen vakio-"Ollaan vaan kavereita"-korttiin. Jälleen kerran kävi näin. Eipä siinä, mieluummin olen tytön kanssa väleissä edes ystävänä kuin niin, että jätän toisen elämästäni pois täysin.
Silti, ärsyttäähän se. Ei edes tunnu siltä, että jaksaisi laittaa uutta matoa koukkuun. Tuntuu vaan siltä, että voisi antaa juttujen taas olla ja keskittyä kaikkeen, mikä ei ole tärkeää. Ja ihan kuin sekään onnistuisi. Kaipaan vierelleni jotain, jota silitellä ja halailla ja jonka vieressä nukkua.
Jopas vaan ärsyttääkin.
Kivasti huomaa tällaisessa suhteellisen kovassa humaltilassa, että asiat tulee kirjoiteltua hieman eri tavalla. Silti niissä ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan jokin järki, vaikka ne eivät ihan selväpäistä kirjoitusta vastaakaan. Kappaleet ovat lyhyempiä ja kirjoittamisesta ei saa niin paljoa irti kuin normaalisti.
Katsotaan sunnuntaina uudemman kerran.
lauantai 3. marraskuuta 2007
sunnuntai 28. lokakuuta 2007
Yö vie haaveilijan
Juna on aivan mahtava paikka miettiä asioita. Eilen kävin yllättäen illalla ex tempore -reissulla ystäväni luona Espoossa. Kiitos VR:n opiskelijalippujen, matka taittui mukavasti ja suhteellisen halvasti ja ehdin vielä alkuillasta paikan päälle Guitar Heron leikkikitaraa veivaamaan ja humaltilaa nostamaan. Loppuillasta pelasimme vielä pokeriturnauksen, jossa ystäväni veti reilulla ohivedolla tuurilla ohi. Pokeria tuntemattomille; ystäväni sai viimeisellä käännetyllä kortilla tasan yhden kortin pakasta, joka hänen pitikin saada.
Johan taas ajatus harhailee. Minun piti kirjoittamani tulevasta viikosta. Tällä hetkellä kello näyttäisi ajan olevan 01:02. Reilun kahdenkymmenenneljän tunnin päästä kiroan, kuinka kouluhommat ovat yhä kesken ja väännän niitä tässä koneella kiireessä ja äärimmäisessä vitutuksessa. Juuri tällä viikolla minun piti ottaa kiinni koulussa niistä kaikista hommista, jotka olivat tähän asti roikkuneet. Onneksi suurin osa palautuksista pitää tehdä ennen joululoman alkua, joten sen loman ajan ei tarvitse stressata mistään kouluhommista vaan voi keskittyä siihen tärkeimpään, eli olemiseen.
Koko loman olen päässäni pyöritellyt ja stressannut noita palautettavia työraportteja sekä tulevaa kemian tenttiä. En ole tehnyt koko loman aikana oikeastaan mitään muuta järkevää kuin käynyt tervehtimässä entistä tyttöystävääni Helsingissä ja ystäviäni Espoossa. Silti en ole saanut kuin ehkä puolentoista tunnin ajan väännettyä kouluhommia. Motivaatio kouluhommiin on aika nollassa. Toisaalta en ole ainoa, joten en vielä tämän perusteella ole lynkkaamassa koko koulua, jota tällä hetkellä käyn, vaikka se hetki hetkeltä tuntuu yhä vähemmän minun koulultani. En minä silti pysty sieltä keskenkään pois lähtemään, tai siis en voi lakata opiskelemasta ja ajatella, että "Kyllähän minä taas ensi keväänä johonkin kouluun sisään pääsen". Pakko on opiskella, ettei jumita elämässä aivan paikallaan. Käy edes jotain edistymistä, vaikkei tuolla koulussakaan niin uusia asioita oppisi.
Päässäni ei ole paljoa kemian asiat pyörineet, vaan lähinnä yllättäen naiset. Minä olen tunteikas, herkkä, kohtelias ja otan aina toisen tarpeet huomioon. En ole liian päällekäyvä mutta en myöskään mikään hissukka. Tulen muutamaa yksittäistä henkilöä lukuunottamatta kaikkien kanssa toimeen, osaan olla puhelias seuramies ja saan lähes jokaisen ihmisen hetkessä nauramaan mutta osaan myös kahdenkesken olla hyvin vakava ja puhua asioista kypsästi oman mielipiteeni julki tuoden mutta myös toisen mielipidettä kunnioittaen. En ole mikään pelimies enkä hae mitään yhden illan juttuja eikä minulla ole mikään kiire päästä makuuhuoneen puolelle.
Olen siis juuri sitä, mitä naiset seuranhakuilmoituksissaan hakevat. No okei, ehkä komea ja lihaksikas pitää jättää toivotuista piirteistä pois. Onko siis niin, että naiset oikeasti kaipaavat mieheltä kaikista eniten hyvää ulkonäköä ja lihaksia vai onko niin, että naiset kaipaavat jotain muuta kuin mitä kehtaavat julkisesti myöntää? Usea entisen luokkani täydellinen kusipää seurustelee jatkuvasti. Naiset vaihtuvat taajaan, heitä halveksutaan eikä heitä pidetä oikein minään. Silti kyseiset miehet ovat ilta toisen perään piiritettyinä baareissa.
Kenties syynä on se, ettei tässä vaiheessa vielä kaivata mitään varmaa vaan halutaan vielä kokea ja kokeilla omia rajojaan. Sitten kolme-neljäkymppisinä ruvetaan miettimään että perhana, tuo tyyppihän tuossa on oikeastaan aika mukava tyyppi ja hänen kanssaanhan voisin vaikka harkitakin yhteistä elämää. Eipä siinä mitään, mutta en minä halua odottaa kahtakymmentä vuotta siihen, että minut mahdollisesti ensimmäisen kerran huomataan näin muutenkin kuin mukavana poikana joka oikeasti on parasta mitä kukaan nainen voisi saada, mutta ollaanhan hei silti vain ystäviä ja vika ei ole sinussa vain minussa.
Johtaako tämä siihen, että sitten kun minut ehkä lopulta joskus huomataan, huomaankin itse kaipaavani nuoruusajan seikkailuja? Minulta on jäänyt kokematta ne teinijuhlat, jossa vedetään liian kovat kännit ja nuollaan naista vailla mitään käsitystä, miten se pitäisi tehdä. En ole viettänyt kuuden tunnin sessioita viikon hoitoni kanssa. En ole koskaan edes rakastellut keittiön pöydällä. Käykö minulle siis lopulta vakiintuessani niin, että kaipaan niitä seikkailuja ja haen niitä seurustelusuhteeni ulkopuolelta? En missään nimessä jaksa uskoa tällä hetkellä, että niin kävisi, mutta onhan niin käynyt isällenikin. Tai siis, en minä motiiveja tiedä mutta samoja geenejähän hän sisällään kantaa kuin minäkin. Ja hänellä on vielä minuakin suurempi nenä.
Onko oikeasti niin, että nyt pitäisi mennä ja kokeilla suuntaan jos toiseenkin? Roplailla vähän sieltä ja täältä ja tehdä sitä sun tätä kun vielä ehtii? Varmasti kävisi kaikkea, mitä katuisi, mutta totta kai käteen tarttuisi paljon muutakin. Voisi sitten vanhana kertoa, että minäpä hengailin sen moottoripyöräkaahailijanaisen kanssa ennenkuin hän ajoi päin koulubussia ja traumatisoi ne kymmenet lapset? Ja ah, kun silloin nuorina vuosinani harrastin seksiä Helsingin Kampissa kolmen aikaan yöllä enkä välittänyt, vaikka siivoojat siinä vieressä hääräsivätkin! Sellaisia teidän isoisänne nuorempana teki ja katsokaas kuinka hieno mies minusta lopulta tuli!
Yleensä myös sanotaan, että tiettyä kokemattomuutta jopa osataan arvostaa ja sitä pidetään söpönä. Paha vain, että kokemuksen myötä tulee itsevarmuus, ja tämä voi johtaa esim. siihen että ensimmäistä kertaa baarissa kohdatessa käydään suoraan kiinni, tungetaan kieli toisen kurkkuun ja kysytään, että missä toinen asuu koska meillehän et perkele tule. Kummallisinta on se, että noissakin tapauksissa nainen on lähtenyt suoraan miehen mukaan sen enempiä miettimättä. Tuoko on sitä herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota naiset miehissä peräänkuuluttavat? Ja missä vaiheessa se hieman epävarmempi tyyppi pääsee mihinkään kontaktiin naisen kanssa?
Junassa mietin myös skenaariota, jossa mies ja nainen näkevät toisensa ihan ohimennen. Miehen piti mennä pyörällä töihin, mutta hänellä tulikin hieman kiire, koska hänen valitsemassaan paidassa oli reikä. Tästä johtuen hän ajoi autolla töihin, vaikka hänen alunperin pitikin mennä pyörällä. Tästä johtuen mies ajoi naisen ohi vain autolla ja vaikka huomasikin hänet ja hänen kauniin hymynsä, hän vain ajoi ohi ja mietti alkuaamupäivän sitä, kuinka mukavalta nainen näytti. Todellisuudessa he olisivat sopineet täydellisesti yhteen ja jos mies olisi mennyt pyörällä töihin kuten alunperin piti, olisi hän pysähtynyt naisen kohdalle ja auttanut häntä nostamaan lätäköstä sinne pudonneet paperit ja sitä kautta pyytänyt häntä kahville.
Kenties nämä kyseiset ihmiset olivat juuri oikeat toisilleen. He pitivät samoista asioista ja kaipasivat molemmat seuraa sillä tositarkoituksella. Mutta vain siksi, että miehen paidassa oli reikä, he eivät koskaan vaihtaneet toisilleen kuin yhden sanan ja tästä johtuen he molemmat hukkasivat elämästään sen täydellisen ja menivät naimisiin miehen kanssa, joka aina kännipäissään hakkasi naista ja naisen kanssa, joka petti monta kuukautta ja lähti lopulta nuoremman miehen matkaan. Kaikki tämä oli yhdestä hetkestä ja päätöksestä kiinni.
Olenkohan minäkin jo monta kertaa kävellyt onneni ohi? Olenko tehnyt jotain pieniä päätöksiä, jotka ovat muuttaneet elämääni ja syöstäneet sen vähemmän onnelliselle raiteelle? Mitä, jos olisinkin mennyt opiskelemaan Helsinkiin ja asuisin nyt samassa kämpässä sen tietyn helsinkiläisen naisen kanssa? Entä jos juuri nyt soittaisin vuokranantajalleni, että tämä oli nyt tässä ja ilmoittaisin koululleni ja KELAlle, että enpä opiskele enää ja lähtisin Helsinkiin kaupan kassalle ja aloittaisin elämän naisen kanssa?
Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että valinta voisi olla ihan hyvä. En kaipaa työelämältäni muuta kuin sitä, että siellä viihtyy edes jotenkin ja sieltä saa ruuan pöytään. En kaipaa mitään tuhansien eurojen palkkaa enkä sitä, että saan olla mukana kehittämässä rokotusta AIDSiin. Minulle riittää se, että saan sen verran rahaa että selviän omasta elämästäni ja en joudu laskemaan jokaista ostostani. En halua miettiä neljäkymppisenä sitä, ostanko nyt vähän hienompaa juustoa vai syönkö arkijuustoa vielä viikon että saan sitten mahdollisesti sen uuden Boschin kahvinkeittimen ostettua. Vai säästänkö vielä kuukauden Mochamasteriin. Olisinko sen enemmän surullinen, jos saisin viettää aikaa naisen kanssa, jota tällä hetkellä rakastan todella paljon, mutta joutuisin lopettamaan kemianopiskeluni, joista en alunperinkään pidä?
Ylläolevaa muutosta ei tule tapahtumaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, minulla on sentään joitan ystäviä ja sukulaisia täällä, vaikka he nyt syyslomaviikon ovatkin kaihottaneet menemään ties missä. Kun he palaavat Turkuun, tuntuu taas paljon järkevämmältä ja luonnollisemmalta olla täällä. Toiseksi, olen sen verta munaton lurjus, etten uskalla jättää tätä kaikkea taakseni vain yhden teinirakkauden takia. Eihän sitä tiedä, kestäisikö koko juttu edes yhtä viikkoa ja siinä vaiheessa voisi olla hieman vaikeampaa palata Turkuun ja etsiä itselleen kämppää ja opiskelupaikkaa täältä. Ja olisihan se nyt tyhmää, kaksikymppisenä lähteä jonkun tytön takia asumaan alueelle, josta ei tuntisi ketään muuta kuin sen tyttönsä.
Jännää sinällään, että vaikka en työltäni mitään suuria odotakaan, koen kokoajan että minun tulisi tehdä jotain suurta. En haluaisi missään nimessä olla se Matti Meikäläinen, joka elää elämänsä läpi tekien vaan sitä normaalia työtä päivästä toiseen vailla sen suurempia yllätyksiä.
Haluaisin olla muusikko, haluaisin kirjoittaa kirjan, haluaisin olla näyttelijä tai tehdä jotain vähemmän arkista hommaa. Koen, että menen hukkaan kun yritän opiskella kemiaa ja mietin labratuntien aikana sitä, kuinka hienoa olisi tehdä uusi sketsisarja televisioon ja kuinka hienoa olisi tulla tunnistetuksi kadulla "Sinä tyyppinä siitä ohjelmasta". Minua ahdistaa edes miettiä sitä, että minusta ei koskaan tule mitään erikoista. Jos Serj Tankian olisi aikoinaan päättänyt olla perustamatta bändiä, en olisi tänään Turussa kävellessäni lauleskellut mukana Empty Wallsin sanoja ja tuntenut hyvää fiilistä sitä kautta. Tässäkin tapauksessa pieni päätös olisi vaikuttanut tosi monen ihmisen elämään todella suuresti. Ja minä haluan vaikuttaa muiden ihmisten elämään positiivisella tavalla.
Huomenna alkaa paluu arkeen. Sunnuntaipäivä, joita vihaan kaikista eniten. Voi kirota sitä, ettei saanut mitään koulujuttuja valmiiksi ja voi vain valitella sitä, että seuraavaan viikonloppuun on vielä täysi viikko matkaa. Silti, tällä kertaa odotan erityisen paljon sitä että saan palata arkeen. Tulkoot paskaa niskaan tekemättömistä kouluhommista ja menkööt tentti penkin alle. Aivan sama, pääsenpä takaisin arkeen kiinni ja mitä tärkeintä, saanpa ystäväni takaisin Turkuun. Koska heidän takiaan minä oikeasti elän. Huomenna menen jopa yhtä ystävääni vastaan rautatieasemalle, joten ihan konkreettisestikin pääsee todistamaan sitä, ettei enää ole tässä ihanassa kaupungissa yksin.
Tenttiin voisi vielä opiskella tässä ennen nukkumaanmenoa, mutta taidan mieluummin katsoa jakson Dexteriä ja rentoilla vain. Tuleehan niitä uusintakertoja ja tunnen, että loppupeleissä elämässäni kaikki tulee menemään ihan hyvin.
Vaikka nyt en ensi yönä harrastaisikaan seksiä jonkun baarista pokatun villittären kanssa.
Niin, ja vielä sen verta, että teidän kommenttejanne on todella piristävää lukea! Jos kirjoituksen jotain ajatuksia herättävät tai haluatte neuvoa, haukkua, kannustaa tai kysyä jotain, niin antaa mennä vain!
Johan taas ajatus harhailee. Minun piti kirjoittamani tulevasta viikosta. Tällä hetkellä kello näyttäisi ajan olevan 01:02. Reilun kahdenkymmenenneljän tunnin päästä kiroan, kuinka kouluhommat ovat yhä kesken ja väännän niitä tässä koneella kiireessä ja äärimmäisessä vitutuksessa. Juuri tällä viikolla minun piti ottaa kiinni koulussa niistä kaikista hommista, jotka olivat tähän asti roikkuneet. Onneksi suurin osa palautuksista pitää tehdä ennen joululoman alkua, joten sen loman ajan ei tarvitse stressata mistään kouluhommista vaan voi keskittyä siihen tärkeimpään, eli olemiseen.
Koko loman olen päässäni pyöritellyt ja stressannut noita palautettavia työraportteja sekä tulevaa kemian tenttiä. En ole tehnyt koko loman aikana oikeastaan mitään muuta järkevää kuin käynyt tervehtimässä entistä tyttöystävääni Helsingissä ja ystäviäni Espoossa. Silti en ole saanut kuin ehkä puolentoista tunnin ajan väännettyä kouluhommia. Motivaatio kouluhommiin on aika nollassa. Toisaalta en ole ainoa, joten en vielä tämän perusteella ole lynkkaamassa koko koulua, jota tällä hetkellä käyn, vaikka se hetki hetkeltä tuntuu yhä vähemmän minun koulultani. En minä silti pysty sieltä keskenkään pois lähtemään, tai siis en voi lakata opiskelemasta ja ajatella, että "Kyllähän minä taas ensi keväänä johonkin kouluun sisään pääsen". Pakko on opiskella, ettei jumita elämässä aivan paikallaan. Käy edes jotain edistymistä, vaikkei tuolla koulussakaan niin uusia asioita oppisi.
Päässäni ei ole paljoa kemian asiat pyörineet, vaan lähinnä yllättäen naiset. Minä olen tunteikas, herkkä, kohtelias ja otan aina toisen tarpeet huomioon. En ole liian päällekäyvä mutta en myöskään mikään hissukka. Tulen muutamaa yksittäistä henkilöä lukuunottamatta kaikkien kanssa toimeen, osaan olla puhelias seuramies ja saan lähes jokaisen ihmisen hetkessä nauramaan mutta osaan myös kahdenkesken olla hyvin vakava ja puhua asioista kypsästi oman mielipiteeni julki tuoden mutta myös toisen mielipidettä kunnioittaen. En ole mikään pelimies enkä hae mitään yhden illan juttuja eikä minulla ole mikään kiire päästä makuuhuoneen puolelle.
Olen siis juuri sitä, mitä naiset seuranhakuilmoituksissaan hakevat. No okei, ehkä komea ja lihaksikas pitää jättää toivotuista piirteistä pois. Onko siis niin, että naiset oikeasti kaipaavat mieheltä kaikista eniten hyvää ulkonäköä ja lihaksia vai onko niin, että naiset kaipaavat jotain muuta kuin mitä kehtaavat julkisesti myöntää? Usea entisen luokkani täydellinen kusipää seurustelee jatkuvasti. Naiset vaihtuvat taajaan, heitä halveksutaan eikä heitä pidetä oikein minään. Silti kyseiset miehet ovat ilta toisen perään piiritettyinä baareissa.
Kenties syynä on se, ettei tässä vaiheessa vielä kaivata mitään varmaa vaan halutaan vielä kokea ja kokeilla omia rajojaan. Sitten kolme-neljäkymppisinä ruvetaan miettimään että perhana, tuo tyyppihän tuossa on oikeastaan aika mukava tyyppi ja hänen kanssaanhan voisin vaikka harkitakin yhteistä elämää. Eipä siinä mitään, mutta en minä halua odottaa kahtakymmentä vuotta siihen, että minut mahdollisesti ensimmäisen kerran huomataan näin muutenkin kuin mukavana poikana joka oikeasti on parasta mitä kukaan nainen voisi saada, mutta ollaanhan hei silti vain ystäviä ja vika ei ole sinussa vain minussa.
Johtaako tämä siihen, että sitten kun minut ehkä lopulta joskus huomataan, huomaankin itse kaipaavani nuoruusajan seikkailuja? Minulta on jäänyt kokematta ne teinijuhlat, jossa vedetään liian kovat kännit ja nuollaan naista vailla mitään käsitystä, miten se pitäisi tehdä. En ole viettänyt kuuden tunnin sessioita viikon hoitoni kanssa. En ole koskaan edes rakastellut keittiön pöydällä. Käykö minulle siis lopulta vakiintuessani niin, että kaipaan niitä seikkailuja ja haen niitä seurustelusuhteeni ulkopuolelta? En missään nimessä jaksa uskoa tällä hetkellä, että niin kävisi, mutta onhan niin käynyt isällenikin. Tai siis, en minä motiiveja tiedä mutta samoja geenejähän hän sisällään kantaa kuin minäkin. Ja hänellä on vielä minuakin suurempi nenä.
Onko oikeasti niin, että nyt pitäisi mennä ja kokeilla suuntaan jos toiseenkin? Roplailla vähän sieltä ja täältä ja tehdä sitä sun tätä kun vielä ehtii? Varmasti kävisi kaikkea, mitä katuisi, mutta totta kai käteen tarttuisi paljon muutakin. Voisi sitten vanhana kertoa, että minäpä hengailin sen moottoripyöräkaahailijanaisen kanssa ennenkuin hän ajoi päin koulubussia ja traumatisoi ne kymmenet lapset? Ja ah, kun silloin nuorina vuosinani harrastin seksiä Helsingin Kampissa kolmen aikaan yöllä enkä välittänyt, vaikka siivoojat siinä vieressä hääräsivätkin! Sellaisia teidän isoisänne nuorempana teki ja katsokaas kuinka hieno mies minusta lopulta tuli!
Yleensä myös sanotaan, että tiettyä kokemattomuutta jopa osataan arvostaa ja sitä pidetään söpönä. Paha vain, että kokemuksen myötä tulee itsevarmuus, ja tämä voi johtaa esim. siihen että ensimmäistä kertaa baarissa kohdatessa käydään suoraan kiinni, tungetaan kieli toisen kurkkuun ja kysytään, että missä toinen asuu koska meillehän et perkele tule. Kummallisinta on se, että noissakin tapauksissa nainen on lähtenyt suoraan miehen mukaan sen enempiä miettimättä. Tuoko on sitä herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota naiset miehissä peräänkuuluttavat? Ja missä vaiheessa se hieman epävarmempi tyyppi pääsee mihinkään kontaktiin naisen kanssa?
Junassa mietin myös skenaariota, jossa mies ja nainen näkevät toisensa ihan ohimennen. Miehen piti mennä pyörällä töihin, mutta hänellä tulikin hieman kiire, koska hänen valitsemassaan paidassa oli reikä. Tästä johtuen hän ajoi autolla töihin, vaikka hänen alunperin pitikin mennä pyörällä. Tästä johtuen mies ajoi naisen ohi vain autolla ja vaikka huomasikin hänet ja hänen kauniin hymynsä, hän vain ajoi ohi ja mietti alkuaamupäivän sitä, kuinka mukavalta nainen näytti. Todellisuudessa he olisivat sopineet täydellisesti yhteen ja jos mies olisi mennyt pyörällä töihin kuten alunperin piti, olisi hän pysähtynyt naisen kohdalle ja auttanut häntä nostamaan lätäköstä sinne pudonneet paperit ja sitä kautta pyytänyt häntä kahville.
Kenties nämä kyseiset ihmiset olivat juuri oikeat toisilleen. He pitivät samoista asioista ja kaipasivat molemmat seuraa sillä tositarkoituksella. Mutta vain siksi, että miehen paidassa oli reikä, he eivät koskaan vaihtaneet toisilleen kuin yhden sanan ja tästä johtuen he molemmat hukkasivat elämästään sen täydellisen ja menivät naimisiin miehen kanssa, joka aina kännipäissään hakkasi naista ja naisen kanssa, joka petti monta kuukautta ja lähti lopulta nuoremman miehen matkaan. Kaikki tämä oli yhdestä hetkestä ja päätöksestä kiinni.
Olenkohan minäkin jo monta kertaa kävellyt onneni ohi? Olenko tehnyt jotain pieniä päätöksiä, jotka ovat muuttaneet elämääni ja syöstäneet sen vähemmän onnelliselle raiteelle? Mitä, jos olisinkin mennyt opiskelemaan Helsinkiin ja asuisin nyt samassa kämpässä sen tietyn helsinkiläisen naisen kanssa? Entä jos juuri nyt soittaisin vuokranantajalleni, että tämä oli nyt tässä ja ilmoittaisin koululleni ja KELAlle, että enpä opiskele enää ja lähtisin Helsinkiin kaupan kassalle ja aloittaisin elämän naisen kanssa?
Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että valinta voisi olla ihan hyvä. En kaipaa työelämältäni muuta kuin sitä, että siellä viihtyy edes jotenkin ja sieltä saa ruuan pöytään. En kaipaa mitään tuhansien eurojen palkkaa enkä sitä, että saan olla mukana kehittämässä rokotusta AIDSiin. Minulle riittää se, että saan sen verran rahaa että selviän omasta elämästäni ja en joudu laskemaan jokaista ostostani. En halua miettiä neljäkymppisenä sitä, ostanko nyt vähän hienompaa juustoa vai syönkö arkijuustoa vielä viikon että saan sitten mahdollisesti sen uuden Boschin kahvinkeittimen ostettua. Vai säästänkö vielä kuukauden Mochamasteriin. Olisinko sen enemmän surullinen, jos saisin viettää aikaa naisen kanssa, jota tällä hetkellä rakastan todella paljon, mutta joutuisin lopettamaan kemianopiskeluni, joista en alunperinkään pidä?
Ylläolevaa muutosta ei tule tapahtumaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, minulla on sentään joitan ystäviä ja sukulaisia täällä, vaikka he nyt syyslomaviikon ovatkin kaihottaneet menemään ties missä. Kun he palaavat Turkuun, tuntuu taas paljon järkevämmältä ja luonnollisemmalta olla täällä. Toiseksi, olen sen verta munaton lurjus, etten uskalla jättää tätä kaikkea taakseni vain yhden teinirakkauden takia. Eihän sitä tiedä, kestäisikö koko juttu edes yhtä viikkoa ja siinä vaiheessa voisi olla hieman vaikeampaa palata Turkuun ja etsiä itselleen kämppää ja opiskelupaikkaa täältä. Ja olisihan se nyt tyhmää, kaksikymppisenä lähteä jonkun tytön takia asumaan alueelle, josta ei tuntisi ketään muuta kuin sen tyttönsä.
Jännää sinällään, että vaikka en työltäni mitään suuria odotakaan, koen kokoajan että minun tulisi tehdä jotain suurta. En haluaisi missään nimessä olla se Matti Meikäläinen, joka elää elämänsä läpi tekien vaan sitä normaalia työtä päivästä toiseen vailla sen suurempia yllätyksiä.
Haluaisin olla muusikko, haluaisin kirjoittaa kirjan, haluaisin olla näyttelijä tai tehdä jotain vähemmän arkista hommaa. Koen, että menen hukkaan kun yritän opiskella kemiaa ja mietin labratuntien aikana sitä, kuinka hienoa olisi tehdä uusi sketsisarja televisioon ja kuinka hienoa olisi tulla tunnistetuksi kadulla "Sinä tyyppinä siitä ohjelmasta". Minua ahdistaa edes miettiä sitä, että minusta ei koskaan tule mitään erikoista. Jos Serj Tankian olisi aikoinaan päättänyt olla perustamatta bändiä, en olisi tänään Turussa kävellessäni lauleskellut mukana Empty Wallsin sanoja ja tuntenut hyvää fiilistä sitä kautta. Tässäkin tapauksessa pieni päätös olisi vaikuttanut tosi monen ihmisen elämään todella suuresti. Ja minä haluan vaikuttaa muiden ihmisten elämään positiivisella tavalla.
Huomenna alkaa paluu arkeen. Sunnuntaipäivä, joita vihaan kaikista eniten. Voi kirota sitä, ettei saanut mitään koulujuttuja valmiiksi ja voi vain valitella sitä, että seuraavaan viikonloppuun on vielä täysi viikko matkaa. Silti, tällä kertaa odotan erityisen paljon sitä että saan palata arkeen. Tulkoot paskaa niskaan tekemättömistä kouluhommista ja menkööt tentti penkin alle. Aivan sama, pääsenpä takaisin arkeen kiinni ja mitä tärkeintä, saanpa ystäväni takaisin Turkuun. Koska heidän takiaan minä oikeasti elän. Huomenna menen jopa yhtä ystävääni vastaan rautatieasemalle, joten ihan konkreettisestikin pääsee todistamaan sitä, ettei enää ole tässä ihanassa kaupungissa yksin.
Tenttiin voisi vielä opiskella tässä ennen nukkumaanmenoa, mutta taidan mieluummin katsoa jakson Dexteriä ja rentoilla vain. Tuleehan niitä uusintakertoja ja tunnen, että loppupeleissä elämässäni kaikki tulee menemään ihan hyvin.
Vaikka nyt en ensi yönä harrastaisikaan seksiä jonkun baarista pokatun villittären kanssa.
Niin, ja vielä sen verta, että teidän kommenttejanne on todella piristävää lukea! Jos kirjoituksen jotain ajatuksia herättävät tai haluatte neuvoa, haukkua, kannustaa tai kysyä jotain, niin antaa mennä vain!
torstai 25. lokakuuta 2007
Piece of my mind
Miehistönkuljetusvaunu kulkee vaihtelevaa nopeutta kiemuraista ja töyssyistä metsätietä. Kuljettaja jarruttelee ja kaasuttelee täysin ennalta-arvaamatta ja kääntelee rattia pysyäkseen tiellä, jota ei edes näe kulkuneuvon pienistä takaikkunoista. Vaunun lattialla makaa pari varusmiestä ihan miten sattuu, taisteluvöidensä päällä hakaten kypärällä peitettyä päätään vieressä olevaan telamiinalaatikkoon.
Yksi jääkäri tuijottaa täysin ilmeettömänä eteensä ja miettii selvästi jotain asiaa oikein toden teolla. Melko varmasti sitä, mitä jokainen miettii; "Miksi helvetissä minä olen täällä?" Toinen nukkuu vieressä, mutta herää aina välillä kattoon tiivistyneiden kylmien pisaroiden tippuessa alas hänen niskaansa, mutta nukahtaa aina saman tien uudestaan. Viereisen miehen kädet tärisevät täysin hallitsemattomasti. Useat huomaavat sen, mutta kukaan ei jaksa välittää. Ei minulla mitään kuivaa ole hänelle kädenlämmikkeeksi antaa. Ja vaikka vaunussa onkin lähes melkein pakkasta, niin parin päivän päästä pääsee taas kasarmin lämpöön ja jopa suihkuun.
Järvenrannalla istuu mies ja nainen ja ihailevat yhtä heinäkuun hienoimmista kuutamoista. Kuu on juuri ja juuri metsän yläpuolella ja heijastuu todella kauniisti oranssin sävynsä järven kautta. On tyyntä, mutta hyttysiä ei ole paikalla ollenkaan. Vaikka tilaa olisi, istuvat ihmiset aivan toisissaan kiinni. Mies silittää naisen päätä ja välillä jutellaan niitä näitä. Välillä ollaan vaan hiljaa eikä sanota mitään. Sanoja ei tarvita. Paljon myöhemmin mies lähtee vastahakoisesti viemään naista autolleen ja toivoo samalla
mielessään, ettei äskeinen hetki olisi koskaan päättynyt.
Ei, en ole kirjoittamassa mitään "Kyllä intissä oli mahtavaa, kun nyt näin jälkikäteen miettii"-kirjoitusta. Ei se ollut. Kolmatta tuntia yövartiossa istuessa tietäen, ettei mitään hyökkäystä ollut edes tulossa ymmärsi kyllä täysin, että ei siinä toiminnassa ole mitään järkeä. Eiköhän jokaisen, jolle Suomen valtio uskaltaa antaa rynnäkkökiväärin ja oikeita panoksia käteen, tulisi ihan luonnostaan osata seistä paikassa X ja heti liikettä havaitessaan juosta teltalle ja sanoa "Hälytys". Paitsi että eihän tuota hälytyksentekoakaan koskaan harjoiteltu. Vain sitä paikallaan seisomista.
Nämä ajatukset ovat mielessäni vain siksi, että olen halunnut muistaa ne juuri sellaisena kuin ne tapahtuivat. Okei, tässä tapauksessa se on lähes mahdotonta. Jos on viettänyt aivan ihanan yön aivan mahtavan naisen kanssa rannalla, jossa jo lapsena on viettänyt monia ilon hetkiä, ei voi olettaa että näkemys olisi täysin subjektiivinen. Ja toki näkökulmani Suomen armeijaankin on kaukana subjektiivisesta. Silti on tavallaan hienoa, että elämässä on edes joitain asioita, jotka muistaa niin hyvin kuin se nyt on mahdollista. Se antaa aina syyn jatkaa eteenpäin.
Molemmat näistä tapahtumista ovat näet tapahtuneet tämän vuoden aikana. Silti tuntuu, että juuri nämä kyseiset hetket ovat yksiä elämäni hienoimmista. Yleensä ottaen vaatimukset ja kaikki muutkin elämän aspektit vain kasvavat elämisen myötä. Lukiossa kaihoilee yläasteaikoja, kun koulussa oli vielä niin helppoa. Ammattikorkeassa sitä muistelee kyynel silmäkulmassa sitä, kuinka lukiossa vielä ymmärsi sentään kaikesta kaiken. Pienenä tyytyi pihaan ja mielikuvitukseensa, kun halusi pitää hauskaa. Nykyään samat kiksit saadakseen pitää kuluttaa hirveästi rahaa viihde-elektroniikkaan tai alkoholiin.
Silti, tyttöä sylissä pitäessään tuntee olevansa paljon onnellisempi kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa uskaltautui Linnanmäellä Top Spiniin(joka muuten nykyään aiheuttaa lähinnä huonon olon. Silti siinä tulee käytyä monta kertaa huvipuistopäivänä). Kai tämä on yksi luonnollinen tapa pitää yllä ihmisen mielenkiintoa elämään. Odotas nyt, nurkan takana odottaa taas jotain vielä suurempaa ja jännittävämpää!
Negatiivisempi ihminen tietysti kääntäisi tämänkin asian päälaelleen. Kun nuorempana suurimpana huolena oli se hitsin vaikea matematiikan koe perjantaina, tulee se myöhemmin olemaan irtisanomisia ja asuntolainan takaisinmaksamisen vaikeutta sekä parisuhteen(tai parisuhteutumisen) ongelmia. Sekin on toki totta, mutta itse tykkään lähinnä miettiä asioita positiiviselta kantilta. Ja ainakin tähän mennessä positiiviset asiat ovat aina voittaneet negatiiviset. Okei, lukion pitkän matikan koe on tulossa ja siitä ei varmasti taaskaan ole tulossa kutosta parempaa, mutta toisaalta sen jälkeen on viikonloppu jolloin lähden ystävieni kanssa Himokselle koko viikonlopuksi.
Kirjoitukseni pointti hukkuu liiallisen lauseenviilauksen alle. Tarkoitukseni oli suositella kaikille pistämään mieleensä ainakin yksi äärimmäisen negatiivinen ja yksi todella positiivinen mielikuva. Jos kemian luennolla oikein hajottaa ja tuntuu, etten tajua mistään mitään, voin aina miettiä, että "Kestin perhana armeijassa kuudenkymmenenviiden kilometrin marssin 30kg selässä kantaen, enköhän minä tähänkin pysty". Vaikeina aikoina voin taas sitten miettiä, että "Varmasti taas joskus tulevaisuudessa pääsen jonkun ihanan naisen kanssa johonkin satumaiseen paikkaan viettämään laatuaikaa ja toivomaan, että aika pysähtyisi juuri siihen hetkeen".
Olen ehkä yksinkertainen. Tai no olenhan minä, kun kerran ammattikorkeassa opiskelen vailla sen suurempaa tietoa siitä, mitä oikeasti isona(tai no sanotaan vanhempana) haluan tehdä. Silti, jo näillä kahdella periaatteella olen jaksanut todella hyvin enkä ole koskaan edes kuvitellut tekeväni itsemurhaa tai surrut jotain asiaa niin pitkään, että se on jo oikeasti vaikuttanut minuun tai lähimmäisiini. On auttanut minua ja auttanisi ehkä toisiakin.
Koska loppupeleissä samanlaisia elukoitahan me kaikki olemme.
Yksi jääkäri tuijottaa täysin ilmeettömänä eteensä ja miettii selvästi jotain asiaa oikein toden teolla. Melko varmasti sitä, mitä jokainen miettii; "Miksi helvetissä minä olen täällä?" Toinen nukkuu vieressä, mutta herää aina välillä kattoon tiivistyneiden kylmien pisaroiden tippuessa alas hänen niskaansa, mutta nukahtaa aina saman tien uudestaan. Viereisen miehen kädet tärisevät täysin hallitsemattomasti. Useat huomaavat sen, mutta kukaan ei jaksa välittää. Ei minulla mitään kuivaa ole hänelle kädenlämmikkeeksi antaa. Ja vaikka vaunussa onkin lähes melkein pakkasta, niin parin päivän päästä pääsee taas kasarmin lämpöön ja jopa suihkuun.
Järvenrannalla istuu mies ja nainen ja ihailevat yhtä heinäkuun hienoimmista kuutamoista. Kuu on juuri ja juuri metsän yläpuolella ja heijastuu todella kauniisti oranssin sävynsä järven kautta. On tyyntä, mutta hyttysiä ei ole paikalla ollenkaan. Vaikka tilaa olisi, istuvat ihmiset aivan toisissaan kiinni. Mies silittää naisen päätä ja välillä jutellaan niitä näitä. Välillä ollaan vaan hiljaa eikä sanota mitään. Sanoja ei tarvita. Paljon myöhemmin mies lähtee vastahakoisesti viemään naista autolleen ja toivoo samalla
mielessään, ettei äskeinen hetki olisi koskaan päättynyt.
Ei, en ole kirjoittamassa mitään "Kyllä intissä oli mahtavaa, kun nyt näin jälkikäteen miettii"-kirjoitusta. Ei se ollut. Kolmatta tuntia yövartiossa istuessa tietäen, ettei mitään hyökkäystä ollut edes tulossa ymmärsi kyllä täysin, että ei siinä toiminnassa ole mitään järkeä. Eiköhän jokaisen, jolle Suomen valtio uskaltaa antaa rynnäkkökiväärin ja oikeita panoksia käteen, tulisi ihan luonnostaan osata seistä paikassa X ja heti liikettä havaitessaan juosta teltalle ja sanoa "Hälytys". Paitsi että eihän tuota hälytyksentekoakaan koskaan harjoiteltu. Vain sitä paikallaan seisomista.
Nämä ajatukset ovat mielessäni vain siksi, että olen halunnut muistaa ne juuri sellaisena kuin ne tapahtuivat. Okei, tässä tapauksessa se on lähes mahdotonta. Jos on viettänyt aivan ihanan yön aivan mahtavan naisen kanssa rannalla, jossa jo lapsena on viettänyt monia ilon hetkiä, ei voi olettaa että näkemys olisi täysin subjektiivinen. Ja toki näkökulmani Suomen armeijaankin on kaukana subjektiivisesta. Silti on tavallaan hienoa, että elämässä on edes joitain asioita, jotka muistaa niin hyvin kuin se nyt on mahdollista. Se antaa aina syyn jatkaa eteenpäin.
Molemmat näistä tapahtumista ovat näet tapahtuneet tämän vuoden aikana. Silti tuntuu, että juuri nämä kyseiset hetket ovat yksiä elämäni hienoimmista. Yleensä ottaen vaatimukset ja kaikki muutkin elämän aspektit vain kasvavat elämisen myötä. Lukiossa kaihoilee yläasteaikoja, kun koulussa oli vielä niin helppoa. Ammattikorkeassa sitä muistelee kyynel silmäkulmassa sitä, kuinka lukiossa vielä ymmärsi sentään kaikesta kaiken. Pienenä tyytyi pihaan ja mielikuvitukseensa, kun halusi pitää hauskaa. Nykyään samat kiksit saadakseen pitää kuluttaa hirveästi rahaa viihde-elektroniikkaan tai alkoholiin.
Silti, tyttöä sylissä pitäessään tuntee olevansa paljon onnellisempi kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa uskaltautui Linnanmäellä Top Spiniin(joka muuten nykyään aiheuttaa lähinnä huonon olon. Silti siinä tulee käytyä monta kertaa huvipuistopäivänä). Kai tämä on yksi luonnollinen tapa pitää yllä ihmisen mielenkiintoa elämään. Odotas nyt, nurkan takana odottaa taas jotain vielä suurempaa ja jännittävämpää!
Negatiivisempi ihminen tietysti kääntäisi tämänkin asian päälaelleen. Kun nuorempana suurimpana huolena oli se hitsin vaikea matematiikan koe perjantaina, tulee se myöhemmin olemaan irtisanomisia ja asuntolainan takaisinmaksamisen vaikeutta sekä parisuhteen(tai parisuhteutumisen) ongelmia. Sekin on toki totta, mutta itse tykkään lähinnä miettiä asioita positiiviselta kantilta. Ja ainakin tähän mennessä positiiviset asiat ovat aina voittaneet negatiiviset. Okei, lukion pitkän matikan koe on tulossa ja siitä ei varmasti taaskaan ole tulossa kutosta parempaa, mutta toisaalta sen jälkeen on viikonloppu jolloin lähden ystävieni kanssa Himokselle koko viikonlopuksi.
Kirjoitukseni pointti hukkuu liiallisen lauseenviilauksen alle. Tarkoitukseni oli suositella kaikille pistämään mieleensä ainakin yksi äärimmäisen negatiivinen ja yksi todella positiivinen mielikuva. Jos kemian luennolla oikein hajottaa ja tuntuu, etten tajua mistään mitään, voin aina miettiä, että "Kestin perhana armeijassa kuudenkymmenenviiden kilometrin marssin 30kg selässä kantaen, enköhän minä tähänkin pysty". Vaikeina aikoina voin taas sitten miettiä, että "Varmasti taas joskus tulevaisuudessa pääsen jonkun ihanan naisen kanssa johonkin satumaiseen paikkaan viettämään laatuaikaa ja toivomaan, että aika pysähtyisi juuri siihen hetkeen".
Olen ehkä yksinkertainen. Tai no olenhan minä, kun kerran ammattikorkeassa opiskelen vailla sen suurempaa tietoa siitä, mitä oikeasti isona(tai no sanotaan vanhempana) haluan tehdä. Silti, jo näillä kahdella periaatteella olen jaksanut todella hyvin enkä ole koskaan edes kuvitellut tekeväni itsemurhaa tai surrut jotain asiaa niin pitkään, että se on jo oikeasti vaikuttanut minuun tai lähimmäisiini. On auttanut minua ja auttanisi ehkä toisiakin.
Koska loppupeleissä samanlaisia elukoitahan me kaikki olemme.
Raadollisuutta ja syksyä
Syysloma. Viikko ilman koulua. Aikaa tehdä ihan mitä vain ikinä haluaa. Viime viikon perjantai-iltana oli oikeasti mahtava olo. Viikko ilman koulua maistuu aina. Saapahan ainakin tehtyä rästissä olevat työraportit ja muut kouluhommat. Ja tietenkin pääsee nauttimaan ihan sillä tavalla kuin itse haluaa.
Vaan mitenkäs kävikään? Viikonloppu meni vielä mukavasti ja kiireisesti, sunnuntaina menin moikkaamaan tätä kesän rakkaustarinatyttöäni. Oli oikeasti aivan mahtavaa mennä paikalle ja oli helppoa olla toisen kanssa. Hauskaa oli, sai puhuttua asioita läpi ja näki aika mukavan kämpän Helsingissä. Ainoa, mikä ei mennyt ihan nappiin, oli sunnuntaiyö.
Miten naiseen, jota vielä reilu viikko sitten rakasti - ja ihan kuin se rakkaus mihinkään viikossa katoaisi - avoimesti? Ystävälinjalla pitäisi mennä ja näin, mutta silti tuntui hyvältä pitää toista haliotteessa ja silitellä toista. Eihän tätä välttämättä pitäisi tehdä, mutta nyt pääsi käymään näin. Tästä seurasi se, että tyttö oletti että haluaisin viedä jutun loppuun asti, eli raadollisesti yhtyä vain ja alkaa nukkua, vaikka päässä pyöri lähinnä vain lähelläolo ja läheisyydenkaipuu. Tilanne muuttui aika lailla täysin absurdiksi joten tyydyin vain makaamaan tytön vierellä ja vain katsomaan häntä. Menihän se alkuyö niinkin, kunnes uni voitti.
Aamulla nainen jätti kouluunmenemisen takiani väliin. Tavallaan se oli ihan mukavaa, että toinen minun takiani uhraa koulupäivänsä, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani niin nössö, että minulle tuli lähinnä huono omatunto sen takia. Tästä johtuen en edes voinut harkita jäädäkseni toiseksi yöksi, eipä sillä että tytykään sitä olisi toivonut. Koulukiireet ja teatterijutut vaativat aikansa, noin aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Niinpä lähdin junalla kohti kotoista Turkua.
Junassa huomasin yht'äkkiä, että oloni oli aika hirveä ja surullinen. Jotenkin siinä junassa istuessani käsittelin tuota juttua taas uudestaan, enkä yllättäen ollut lopputulokseen tyytyväinen. Vaikka mitään toivoa mihinkään suuntaan ei olekaan, jaksan yhä elätellä jotain "Ehkä vielä joskus jotain voisi mahdollisesti tapahtua"-toivoa pääkopassani. Ehkä siitäkin pitäisi vain päästää irti. Mutta kun ei pysty niin ei pysty.
Ja sitten on se toinen tyttö. Oikeastaan juuri sellainen, minkä voisin olettaa itselleni sopivankin. Tavallaan aivan yhtä räväkkä kuin minäkin mutta toisaalta osaa myös olla hyvin vakava ja rauhoittava. Olen lähiaikoina viettänyt useita öitä nukkuen hänen vieressään ja on jotain pientä söpöilyäkin tapahtunut. Toisaalta jos jotain puoliromanttistakaan viestittelee tai sanoo samalle henkilölle, tulee vastauksena vain kylmä "älä hempeile". En sitten tiedä, että onko tuo pelkoa siitä, että tällä hetkellä teen näin ja myöhemmin jätän ja sen takia ei uskalla nyt laittaa tunteitaan peliin, vai eikö vain oikeasti kiinnosta. En tiedä, mutta mennään nyt virran mukana ja nautitaan menosta niin kauan kuin sitä riittää.
Turku on ihana kaupunki. Ainakin silloin, kun täällä on edes joitain luokkakavereita tai muita ystäviä paikalla. Tällä hetkellä kaikki ovat kotikunnillaan. Mitä minulla kotikunnalla odottaisi? Töissäkäyvä äiti ja tyhjä kämppä. Kaikki kaverit intissä/muuttaneet jo toisaalle opiskelemaan, joten siellä minä saisin ainoastaan pyykit helposti pestyä ja mahan täyteen muullakin kun Vaasan ruispaloilla kera juuston ja meetvurstin (kouluruuan lisäksi ainoat elintarvikkeet, mitä käytän useammin. Toki silloin tällöin kokkailenkin, mutta usein menen vain ruisleipälinjoilla).
Mitä siis olen saanut nyt Helsingistä tultuani tehtyä? Yhden kouluraportin ja olen käynyt katsomassa Ganes-elokuvan. Kävin myös kyselemässä kenkiä keskustan kenkäkaupoista, mutta yllättäen siroa 48-49-kenkäkokoa ei löytynyt kuin yli 150e maksavista kengistä. Jäipä sekin myöhempään, vaikka nykyisistä kengistä on pohja halkeillut täysin ja imee nykyään vettä ihan asfaltin pinnasta pikkuhiljaa sisäänsä imeytyen sukkiin.
Huomenna onneksi pääsen inttikavereiden kanssa katsomaan sotaelokuvia. Okei, ei ehkä mitään legendaarisinta hauskanpitoa ikinä, mutta parempi sekin kuin maleksia neljäs päivä putkeen sisätiloissa tekemättä oikein mitään. Paitsi niin, sainhan minä siivottuakin. Luonnonlakeja myötäillen alkuviikon siivouksen jäljet alkavat jo olla yhtä konkreettisia kuin erot osuus- ja säästöpankin välillä.
Kirjoituksesta tuli taas enemmän tai vähemmän yllättäen melkoisen sekava. Tämänkin kirjoituksen kirjoitin pelkästään siitä ilosta, että minun blogiani oli kommentoitu. Okei, olen kyllä nähnyt lukuja siitä, kuinka monta ihmistä tätä blogia lukee, mutta numerot tuntuvat aina kovin tyhjiltä kun vertaa siihen, että saa ihan konkreettista kommenttia. Lähetelkää siis toki jatkossakin kommentteja. Ne innoittavat aina kirjoittamaan lisää.
Itse asiassa minulla on jo tietty asia, jonka haluan blogissani ilmaista, mutta jätetäänpä seuraavaan kertaan. Onpa helpompi seuraavan kerran avata tämä ikkuna ja ruveta takomaan ajatuksiaan ykkösiksi ja nolliksi internetin ihmeelliseen maailmaan.
Niin, se Ganes. En odottanut oikein mitään, joten yllätti melko positiivisesti. Varsinkin lopun tullikohtauksessa oli varsin pätevää sanailua. Muutenkin Milonoffin Eki veti varsin hyvin Remun roolin. Seitsemän nelikulmiota kymmenestä.
Vaan mitenkäs kävikään? Viikonloppu meni vielä mukavasti ja kiireisesti, sunnuntaina menin moikkaamaan tätä kesän rakkaustarinatyttöäni. Oli oikeasti aivan mahtavaa mennä paikalle ja oli helppoa olla toisen kanssa. Hauskaa oli, sai puhuttua asioita läpi ja näki aika mukavan kämpän Helsingissä. Ainoa, mikä ei mennyt ihan nappiin, oli sunnuntaiyö.
Miten naiseen, jota vielä reilu viikko sitten rakasti - ja ihan kuin se rakkaus mihinkään viikossa katoaisi - avoimesti? Ystävälinjalla pitäisi mennä ja näin, mutta silti tuntui hyvältä pitää toista haliotteessa ja silitellä toista. Eihän tätä välttämättä pitäisi tehdä, mutta nyt pääsi käymään näin. Tästä seurasi se, että tyttö oletti että haluaisin viedä jutun loppuun asti, eli raadollisesti yhtyä vain ja alkaa nukkua, vaikka päässä pyöri lähinnä vain lähelläolo ja läheisyydenkaipuu. Tilanne muuttui aika lailla täysin absurdiksi joten tyydyin vain makaamaan tytön vierellä ja vain katsomaan häntä. Menihän se alkuyö niinkin, kunnes uni voitti.
Aamulla nainen jätti kouluunmenemisen takiani väliin. Tavallaan se oli ihan mukavaa, että toinen minun takiani uhraa koulupäivänsä, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani niin nössö, että minulle tuli lähinnä huono omatunto sen takia. Tästä johtuen en edes voinut harkita jäädäkseni toiseksi yöksi, eipä sillä että tytykään sitä olisi toivonut. Koulukiireet ja teatterijutut vaativat aikansa, noin aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Niinpä lähdin junalla kohti kotoista Turkua.
Junassa huomasin yht'äkkiä, että oloni oli aika hirveä ja surullinen. Jotenkin siinä junassa istuessani käsittelin tuota juttua taas uudestaan, enkä yllättäen ollut lopputulokseen tyytyväinen. Vaikka mitään toivoa mihinkään suuntaan ei olekaan, jaksan yhä elätellä jotain "Ehkä vielä joskus jotain voisi mahdollisesti tapahtua"-toivoa pääkopassani. Ehkä siitäkin pitäisi vain päästää irti. Mutta kun ei pysty niin ei pysty.
Ja sitten on se toinen tyttö. Oikeastaan juuri sellainen, minkä voisin olettaa itselleni sopivankin. Tavallaan aivan yhtä räväkkä kuin minäkin mutta toisaalta osaa myös olla hyvin vakava ja rauhoittava. Olen lähiaikoina viettänyt useita öitä nukkuen hänen vieressään ja on jotain pientä söpöilyäkin tapahtunut. Toisaalta jos jotain puoliromanttistakaan viestittelee tai sanoo samalle henkilölle, tulee vastauksena vain kylmä "älä hempeile". En sitten tiedä, että onko tuo pelkoa siitä, että tällä hetkellä teen näin ja myöhemmin jätän ja sen takia ei uskalla nyt laittaa tunteitaan peliin, vai eikö vain oikeasti kiinnosta. En tiedä, mutta mennään nyt virran mukana ja nautitaan menosta niin kauan kuin sitä riittää.
Turku on ihana kaupunki. Ainakin silloin, kun täällä on edes joitain luokkakavereita tai muita ystäviä paikalla. Tällä hetkellä kaikki ovat kotikunnillaan. Mitä minulla kotikunnalla odottaisi? Töissäkäyvä äiti ja tyhjä kämppä. Kaikki kaverit intissä/muuttaneet jo toisaalle opiskelemaan, joten siellä minä saisin ainoastaan pyykit helposti pestyä ja mahan täyteen muullakin kun Vaasan ruispaloilla kera juuston ja meetvurstin (kouluruuan lisäksi ainoat elintarvikkeet, mitä käytän useammin. Toki silloin tällöin kokkailenkin, mutta usein menen vain ruisleipälinjoilla).
Mitä siis olen saanut nyt Helsingistä tultuani tehtyä? Yhden kouluraportin ja olen käynyt katsomassa Ganes-elokuvan. Kävin myös kyselemässä kenkiä keskustan kenkäkaupoista, mutta yllättäen siroa 48-49-kenkäkokoa ei löytynyt kuin yli 150e maksavista kengistä. Jäipä sekin myöhempään, vaikka nykyisistä kengistä on pohja halkeillut täysin ja imee nykyään vettä ihan asfaltin pinnasta pikkuhiljaa sisäänsä imeytyen sukkiin.
Huomenna onneksi pääsen inttikavereiden kanssa katsomaan sotaelokuvia. Okei, ei ehkä mitään legendaarisinta hauskanpitoa ikinä, mutta parempi sekin kuin maleksia neljäs päivä putkeen sisätiloissa tekemättä oikein mitään. Paitsi niin, sainhan minä siivottuakin. Luonnonlakeja myötäillen alkuviikon siivouksen jäljet alkavat jo olla yhtä konkreettisia kuin erot osuus- ja säästöpankin välillä.
Kirjoituksesta tuli taas enemmän tai vähemmän yllättäen melkoisen sekava. Tämänkin kirjoituksen kirjoitin pelkästään siitä ilosta, että minun blogiani oli kommentoitu. Okei, olen kyllä nähnyt lukuja siitä, kuinka monta ihmistä tätä blogia lukee, mutta numerot tuntuvat aina kovin tyhjiltä kun vertaa siihen, että saa ihan konkreettista kommenttia. Lähetelkää siis toki jatkossakin kommentteja. Ne innoittavat aina kirjoittamaan lisää.
Itse asiassa minulla on jo tietty asia, jonka haluan blogissani ilmaista, mutta jätetäänpä seuraavaan kertaan. Onpa helpompi seuraavan kerran avata tämä ikkuna ja ruveta takomaan ajatuksiaan ykkösiksi ja nolliksi internetin ihmeelliseen maailmaan.
Niin, se Ganes. En odottanut oikein mitään, joten yllätti melko positiivisesti. Varsinkin lopun tullikohtauksessa oli varsin pätevää sanailua. Muutenkin Milonoffin Eki veti varsin hyvin Remun roolin. Seitsemän nelikulmiota kymmenestä.
lauantai 13. lokakuuta 2007
Ja elämä jatkuu loputtomasti niinkuin sade
Muutokset ovat aika erikoisia asioita. Jotkut suuretkin asiat saattavat muuttua niin, ettei se tunnu oikein missään. Muutettuani tänne Turun yksiööni olen viihtynyt aika hyvin täällä. En ole vielä kertaakaan käynyt kotona, vaikka reilusti yli kuukauden täällä jo olenkin ollut. Syynä melko varmasti juurikin se, että kiinnyn ihmisiin eikä paikkoihin ja kaikki kaverini ovat joko muuttaneet pois kotipaikkakunnaltani tai ovat vielä armeijan harmaissa. Ei ole siis oikein mitään syytä mennä kotiin nyhväämään. Täällä sentään on sukulaisia ja kavereita niin paljon, että koko ajan tekemistä ja nauttimista riittää.
Ihmissuhdepuolella hommat kosahtivat. Itse asiassa juuri tänään ja se taas aiheutti tämän tutun "Pakko purkaa asia johonkin"-olon, mikä nyt helpoiten onnistuu tänne. Nyt kirjoittaessa harmittaa, että olen ollut näin pitkään kirjoittamatta mitään. Tämä kuitenkin auttaa aika paljon. Minulla tosiaan oli käsissäni sellainen täydellinen tyttö, joka ymmärsi minua, näki ulkokuoren läpi ja ymmärsi minua osittain jopa paremmin kuin minä itse. Valitettavasti koko juttu kaatui siihen, että hän on Helsingissä kiireisenä ja minä täällä Turussa itsekin joten kuten kiireisenä. Pitkän aikaa soudettiin ja huovattiin, mutta lopulta naisen puolelta tuli se lopullinen "Ei tämä toimi, katsellaan uudelleen ensi elämässä"-ratkaisu.
Itkin ensin jonkun aikaa (hyvinkin reilu "jonkun aikaa"), mutta lopulta järkipuolikin tuli esille. Ei etäjutut toimi kuin hyvin harvoin, ja se vaatisi niin paljon hommia ja aikaa molemmilta ettei se ole tässä elämänvaiheessa onnistumassa. "Mutta hän oli oikeasti tähänastisen elämäsi nainen!", hihkaisee tunnepuoli. Järkipuoli sopertaa ensin jotain siitä, kuinka vielä voi parempaa löytyä ja lopulta ainakin toteaa sen, että voihan tässä vielä vuosien päästäkin törmätä samaan naiseen ja saada hänet takaisin. Vaikka sitten kun on valmistunut ammattiin eikä mikään enää sido Turkuun.
Paitsi että tuollainen nainen ei kauaa vapaana säily ja toisaalta minä olen sen verta tehokkaasti tänne jo nyt verkottunut ja varmasti verkotun vain enemmän, etten minä tätäkään kaupunkia voi enää taakseni jättää. Olettaen, että minulle tärkeät ihmiset eivät muutele pois täältä.
Muutoksia on tapahtunut myös muualla. Äitini lopetti pitkäaikaisen virkansa ja muuttaa tähän Turun asuntoon lähelle asumaan. Isoveikka saa vanhan asunnon käyttöönsä, kun siinä suht' lähellä vaikuttaa. Aivan hirveän iso muutos, eikä äiti tunnu olevan moksiskaan. Asunto, josta on juuri saatu lainat maksettua jätetään aivan yllättäen taakse ja muutetaan eteenpäin. Eikä koko homma edes hetkauta äitiäni. Itse varmaankin säikähdin enemmän kuin mitä äiti. Silti, on se hyvä ettei äiti jämähdä yksin asuntoonsa lapsien lähdettyä, vaan hakeutuu aktiivisesti uusille urille. Kippis hänelle ja toivotaan parasta.
Koulu menee yhä miten menee. Kemiasta ymmärtää aika paljon, mutta osa jää silti pimentoon. Matematiikka on jopa pitkän matikan L:änä kirjoittaneelle (lubenter) melkoisen vaikeaa, mutta toivon mukaan kokeesta pääsen läpi. Jos kaksi kurssia kestää, niin ei tarvitse sitäkään enää kestää. Kiinnostus koko kemian alaan on yhä hieman hukassa, mutta kyllä minä ihan mielelläni koulussa käyn, jo luokkakaverien takia. Toivon mukaan se kipinäkin jossain vaiheessa tulee ja oikeasti alan nauttia kemiasta.
Ja mitä sitten, vaikka ei iskisikään. Kouluahan se vain on. Työmoraalini on se, että työt tehdään niin hyvin kuin mahdollista, mutta elämän ilot revitään työelämän ulkopuolelta. Isäni on aina pakko koko ajan tehdä töitä tai hän ei voi olla mihinkään onnellinen. Samaan aikaan kaikki ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet kärsivät.
Enkä minä todellakaan halua olla isäni.
Ihmissuhdepuolella hommat kosahtivat. Itse asiassa juuri tänään ja se taas aiheutti tämän tutun "Pakko purkaa asia johonkin"-olon, mikä nyt helpoiten onnistuu tänne. Nyt kirjoittaessa harmittaa, että olen ollut näin pitkään kirjoittamatta mitään. Tämä kuitenkin auttaa aika paljon. Minulla tosiaan oli käsissäni sellainen täydellinen tyttö, joka ymmärsi minua, näki ulkokuoren läpi ja ymmärsi minua osittain jopa paremmin kuin minä itse. Valitettavasti koko juttu kaatui siihen, että hän on Helsingissä kiireisenä ja minä täällä Turussa itsekin joten kuten kiireisenä. Pitkän aikaa soudettiin ja huovattiin, mutta lopulta naisen puolelta tuli se lopullinen "Ei tämä toimi, katsellaan uudelleen ensi elämässä"-ratkaisu.
Itkin ensin jonkun aikaa (hyvinkin reilu "jonkun aikaa"), mutta lopulta järkipuolikin tuli esille. Ei etäjutut toimi kuin hyvin harvoin, ja se vaatisi niin paljon hommia ja aikaa molemmilta ettei se ole tässä elämänvaiheessa onnistumassa. "Mutta hän oli oikeasti tähänastisen elämäsi nainen!", hihkaisee tunnepuoli. Järkipuoli sopertaa ensin jotain siitä, kuinka vielä voi parempaa löytyä ja lopulta ainakin toteaa sen, että voihan tässä vielä vuosien päästäkin törmätä samaan naiseen ja saada hänet takaisin. Vaikka sitten kun on valmistunut ammattiin eikä mikään enää sido Turkuun.
Paitsi että tuollainen nainen ei kauaa vapaana säily ja toisaalta minä olen sen verta tehokkaasti tänne jo nyt verkottunut ja varmasti verkotun vain enemmän, etten minä tätäkään kaupunkia voi enää taakseni jättää. Olettaen, että minulle tärkeät ihmiset eivät muutele pois täältä.
Muutoksia on tapahtunut myös muualla. Äitini lopetti pitkäaikaisen virkansa ja muuttaa tähän Turun asuntoon lähelle asumaan. Isoveikka saa vanhan asunnon käyttöönsä, kun siinä suht' lähellä vaikuttaa. Aivan hirveän iso muutos, eikä äiti tunnu olevan moksiskaan. Asunto, josta on juuri saatu lainat maksettua jätetään aivan yllättäen taakse ja muutetaan eteenpäin. Eikä koko homma edes hetkauta äitiäni. Itse varmaankin säikähdin enemmän kuin mitä äiti. Silti, on se hyvä ettei äiti jämähdä yksin asuntoonsa lapsien lähdettyä, vaan hakeutuu aktiivisesti uusille urille. Kippis hänelle ja toivotaan parasta.
Koulu menee yhä miten menee. Kemiasta ymmärtää aika paljon, mutta osa jää silti pimentoon. Matematiikka on jopa pitkän matikan L:änä kirjoittaneelle (lubenter) melkoisen vaikeaa, mutta toivon mukaan kokeesta pääsen läpi. Jos kaksi kurssia kestää, niin ei tarvitse sitäkään enää kestää. Kiinnostus koko kemian alaan on yhä hieman hukassa, mutta kyllä minä ihan mielelläni koulussa käyn, jo luokkakaverien takia. Toivon mukaan se kipinäkin jossain vaiheessa tulee ja oikeasti alan nauttia kemiasta.
Ja mitä sitten, vaikka ei iskisikään. Kouluahan se vain on. Työmoraalini on se, että työt tehdään niin hyvin kuin mahdollista, mutta elämän ilot revitään työelämän ulkopuolelta. Isäni on aina pakko koko ajan tehdä töitä tai hän ei voi olla mihinkään onnellinen. Samaan aikaan kaikki ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet kärsivät.
Enkä minä todellakaan halua olla isäni.
keskiviikko 12. syyskuuta 2007
Välikatsaus
Muutto Turkuun on nyt suoritettu. Asun kahdeksantoista neliömetrin yksiössä YO-kylässä. Sijainti on mainio, ystävät asuvat lähellä ja kauppa sekä lähin baarikin ovat aivan kivenheiton päässä. Entä mitenkäs se koulu?
Koulunkäynti on alkanut ihan mukavissa merkeissä. Kemiasta olen ymmärtänyt jo nyt enemmän kuin koko lukioaikana ja kehitys jatkuu. Silti vähän jänskättää, riittääkö omat taidot ja motivaatio jatkaa tuota loppuun asti.
Asunto alkaa pikkuhiljaa olla omanlaiseni, eikä vielä missään vaiheessa ole iskenyt minkäänlainen tekemisen puute tai masennus tai kaipuu vanhaan. Ainoastaan yhtä ihmistä jäin oikein kunnolla kaipaamaan entisestä kotipaikkakunnastani, ja se on luonnollisesti se eräs tyttö, johon olen aika tulisesti ihastunut. Rankkaa.
Väsyttää aivan hirveästi ja minulla on aivan tyhjä olo. Ensi kerralla asioita pidemmin, lupaan.
Koulunkäynti on alkanut ihan mukavissa merkeissä. Kemiasta olen ymmärtänyt jo nyt enemmän kuin koko lukioaikana ja kehitys jatkuu. Silti vähän jänskättää, riittääkö omat taidot ja motivaatio jatkaa tuota loppuun asti.
Asunto alkaa pikkuhiljaa olla omanlaiseni, eikä vielä missään vaiheessa ole iskenyt minkäänlainen tekemisen puute tai masennus tai kaipuu vanhaan. Ainoastaan yhtä ihmistä jäin oikein kunnolla kaipaamaan entisestä kotipaikkakunnastani, ja se on luonnollisesti se eräs tyttö, johon olen aika tulisesti ihastunut. Rankkaa.
Väsyttää aivan hirveästi ja minulla on aivan tyhjä olo. Ensi kerralla asioita pidemmin, lupaan.
keskiviikko 29. elokuuta 2007
Ahdistelua, iloa ja kaikkea siltä väliltä
Muutto lähenee kovaa vauhtia. Koulu itse asiassa alkaa jo huomenna, mutta se on lähinnä tutustumista ja muuta sellaista. Kai tuossa jo hieman sitä makua saa siitä muutoksesta, joka on tapahtumassa.
Oman kämppäni avaimet saan näet tämän viikon sunnuntaina ja maanantaina alkaa täysipainoinen koulu. Tähän hätään otan mukaan vain muistiinpanovälineet ja vaihtovaatteita ja asun ystävieni luona. Ensi viikolla sitten alkaakin real deal. Tällä hetkellä on aika seesteinen olo, kun taas alkuviikosta tuli jänniteltyä aika paljonkin tätä kaikkea.
Yhä huolettaa se, jaksanko oikeasti kiinnostua tuosta opiskelemastani alasta ja toisaalta nämä vähäiset tyttöjutut, joita täällä nyt kesän aika aloittelin, jäivät vielä aika lailla täysin auki. Tai mahdollisesti sulkeutuivat lopullisesti. Sinällään aika ikävää, koska oikeasti voisin olettaa että tuosta jotain suurempaakin tulee. No, näkee sitten.
Suurin jännityksenaihe on se, että nyt pitäisi alkaa se elämän hienoin aika. Nyt on eniten vapautta ja vielä suhteellisen vähän vastuuta, joten elämästä voi oikeasti nauttia. Silti ahdistelee välillä aika pahastikin jättää kaikki tämä varma taakseen. Opiskeluni ovat tähän mennessä olleet läheinen kyläkoulu, läheinen yläaste ja samassa koulurakennuksessa lukiokoulutus. Ensimmäistä kertaa oikeasti otan vastuuta omiin käsiini ja lähden opiskelemaan jotain muuta kuin yleissivistävää. No, kohtapa sitten näkee, miten tämä tästä liikkeelle lähtee. Toivon mukaan voin kuukauden tai kahden päästä katsoa näitä nykyisiä kirjoituksia ja naurahtaa halveksuen, että kuinka tyhmä sitä joskus olikaan. Toivotaan näin.
Päässä ei pyöri oikein mitään, jollain tapaa tällä hetkellä fiilis on aika seesteinen. Enpä siis jaksa turhaan yrittää tämän pidemmin mitään kertoa. Pakkaan kamani ja lähden kohti Turkua. Katsotaan, miten koulu lähtee käyntiin.
Oman kämppäni avaimet saan näet tämän viikon sunnuntaina ja maanantaina alkaa täysipainoinen koulu. Tähän hätään otan mukaan vain muistiinpanovälineet ja vaihtovaatteita ja asun ystävieni luona. Ensi viikolla sitten alkaakin real deal. Tällä hetkellä on aika seesteinen olo, kun taas alkuviikosta tuli jänniteltyä aika paljonkin tätä kaikkea.
Yhä huolettaa se, jaksanko oikeasti kiinnostua tuosta opiskelemastani alasta ja toisaalta nämä vähäiset tyttöjutut, joita täällä nyt kesän aika aloittelin, jäivät vielä aika lailla täysin auki. Tai mahdollisesti sulkeutuivat lopullisesti. Sinällään aika ikävää, koska oikeasti voisin olettaa että tuosta jotain suurempaakin tulee. No, näkee sitten.
Suurin jännityksenaihe on se, että nyt pitäisi alkaa se elämän hienoin aika. Nyt on eniten vapautta ja vielä suhteellisen vähän vastuuta, joten elämästä voi oikeasti nauttia. Silti ahdistelee välillä aika pahastikin jättää kaikki tämä varma taakseen. Opiskeluni ovat tähän mennessä olleet läheinen kyläkoulu, läheinen yläaste ja samassa koulurakennuksessa lukiokoulutus. Ensimmäistä kertaa oikeasti otan vastuuta omiin käsiini ja lähden opiskelemaan jotain muuta kuin yleissivistävää. No, kohtapa sitten näkee, miten tämä tästä liikkeelle lähtee. Toivon mukaan voin kuukauden tai kahden päästä katsoa näitä nykyisiä kirjoituksia ja naurahtaa halveksuen, että kuinka tyhmä sitä joskus olikaan. Toivotaan näin.
Päässä ei pyöri oikein mitään, jollain tapaa tällä hetkellä fiilis on aika seesteinen. Enpä siis jaksa turhaan yrittää tämän pidemmin mitään kertoa. Pakkaan kamani ja lähden kohti Turkua. Katsotaan, miten koulu lähtee käyntiin.
lauantai 25. elokuuta 2007
You know I love you, I always will
Minä olen yhdessä asiassa varsinaisen etevä. Osaan aika hyvin tulkita ystävieni piirissä, milloin oikeasti joidenkin välillä on jotain säpinää tai jotain on tapahtumassa. Parikin kertaa huomasin ystäväpiirissäni, kuinka jotkut tulivat harvinaisen hyvin toimeen, hymyilivat toisilleen tietyllä tavalla tai tietyllä tavalla härnäsivät toisiaan. Parikin kertaa näin tiettyjen seurustelusuhteiden alkavan, ennen kuin kukaan muu niitä huomasi. Kehtasipa joku joskus jopa väittää vastaan ja sanoa, että "Ei ikimaailmassa!". Silti tähän mennessä kaikki veikkaukseni ovat osuneet aivan oikeaan. Mutta entäs omalla kohdalla? Mitenkä minä osaan tulkita asioita, joita minua kohtaan heitetään?
En niin mitenkään. Tämä eräs tietty tyttönen, jota kohtaan tunnen melkoisen suurta sielujen yhteyttä ja ties mitä muitakin tunteita, joista vain satukirjoissa kerrotaan, oli tänään tyhjässä talossa minun kanssani. Jotain pientä olin tuntevinani, mutta en pystynyt sanomaan saati sitten tekemään mitään. Hän oli luonani useita tunteja, silti en rohkaistunut missään vaiheessa tekemään mitään ratkaisevia liikkeitä.
Miksi en? Ensinnäkin, hain kyseisen henkilön omalla autollani tänne. Kuvitelkaa skenaario, jossa yritän käydä kaulailemaan vastapuolen kanssa. "Hei, mitä helvettiä sinä teet?", painostava hiljaisuus ja kiva kotimatka heittäen kotiin toista, jolle juuri teki jotain sellaista, mitä toinen ei todellakaan olisi halunnut tehdä. Itsetuntoni ei vain riitä ottamaan riskiä, vaikka viime viikolla sain kyseiseltä tyypiltä viestin, joka meni lähes sanatarkasti tyyliin "Tänä yönä sinä olet minulle pelkkää seksiä". En silti uskaltanut mitään. En mitään. Hänen kotiinsa saavuttuaan sanoin, että tsekkaapa kohta kännykkäsi ja lähetin viestin, jossa pahoittelin vaisuuttani. Säälittävää, tiedän sen, mutta pakko minun oli edes jotenkin päästä asioitani purkamaan.
Olen myöntänyt jo aiemmin kyseiselle henkilölle, että olen häneen ihastunut. Hän opiskelee Helsingissä vielä hetken aikaa täältä käsin, minä taasen lähden ensi viikolla Turkuun. Tällä henkilöllä on kovin kiire, arkisin yli kahdentoista tunnin koulupäiviä ja viikonloppuisin kaikkia vapaa-ajan aktiviteetteja. Yritä siihen sitten sörkkiä yhteistä aikaa edes nyt, kun olen täällä. Saati sitten, kun opiskeluni alkavat. Ärsyttää aivan mahdottomasti, etten saa mitään asiaa täällä kunnolla päätökseen. En nyt todellakaan tarkoita mitään "Pitäisi vielä ehtiä rakastella ennen kuin täältä pois lähden", mutta jos edes jollain tapaa saisi jotain tehtyä. Suudeltua, otettua oikein todella vahvaan syleilyyn, maata vain toisen vierellä. Saisi edes jotenkin kerrottua toiselle, kuinka tärkeä hän on.
Mutta juuri tällainen minä olen. Olen ihastunut elämäni aikana vakavasti alta viiden kerran. Joka kerta, kun olen tarpeeksi rohkaistunut ja päässyt sanomaan, että oikeasti pidän sinua todella mahtavana tyyppinä, pyörit mielessäni päivittäin, olet tosi ihana ja toivoisin, että voitaisiin jatkossa olla enemmän tekemisissä ja josko tästä vaikka joskus kehkeytyisikin jotain joskus rohkeammin, joskus varovaisemmin. Aina on tullut sama vastaus. "Joo, sinä olet ihan mukava tyyppi mutta oikeasti, en minä sinun kanssasi koskaan pystyisi seurustelemaan." Kaverikortteja on tullut saatua puolikas pakka ja usein sen jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeata olla missään tekemisissä kyseisen tyypin kanssa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Toisaalta tämä on sitä ärsyttävää itsesääliin vaipumista, johon niin usein syyllistyn. Ei sitä uskalla kun niin ja näin on käynyt ennen, ei tällä naamalla jne. Naiset aina sanovat, että tärkeintä miehessä on se, että hänsaa naisen nauramaan ja on luotettava. Osaan kyllä veistää melkoisia kaskuja, käännellä ja väännellä kieltäni tarpeen mukaan ja sopeuttaa huumorini aika useaan eri tyyliin sopivaksi ja usein saan kaikki ympärilläni nauramaan tosi makeasti. Silti sen enempää en koskaan saa. "Olethan sinä hauska, mutta et sinä voisi olla minulle koskaan mitään muuta kuin hyvä ystävä". Kiitos.
Juuri tällainen minä olen. Uskallan kirjoittaa vaikka mitä, tunnustaa palavia tunteitani netin välityksellä tai tekstiviestein. Kun henkilön sitten viimeinkin kohtaan, en osaa muuta kuin hymyillä kauniisti ja puhua niitä näitä. En edes osaa - tai lähinnä uskalla - johdatella juttua mihinkään suuntaan vaan puhun vain niitä näitä kaikista perusasioista.
Minkälaisen kuvan se oikeasti antaa ihmisestä? Jooh, rakastan sinua oikeasti aivan hirveän paljon silloin, kun et ole täällä mutta kun nähdään kasvokkain, en saa mitään tehtyä oikein mihinkään suuntaan ja pelkään hirveästi. Eikä se oikein mene ujoudenkaan piikkiin, koska yleisesti ottaen kyllä uskallan puhua ja tehdä melkein mitä vain.
Tietenkin se suuri elefantti keskellä huonetta josta en halua puhua on myös kokemattomuus. Minun kaikki seksikokemukseni tähän mennessä ovat olleet sellaista epätoivoista kännissä säätöä, joka on aina päättynyt alkuunsa todella noloihin tilanteisiin. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua siltä, että kaikki muut ovat jo kokeneet ties mitä ja itse jotain yrittäessä saisi korkeintaan toisen pettymään verisesti. Juuri tämä esti tarttumasta kovinkaan tehokasti siihen suoraan seksiehdotukseenkin. Toisaalta jos sellaisen viestin saa, voiko suhteesta olettaa yhtään mitään sen suurempaa? En kuitenkaan ole minkään pelkkää seksiä -suhteen tarpeessa.
Mikä siis avuksi? No pitäisi hommata niitä kokemuksia, että saisi sitä itsevarmuutta jolla taas sitten uskaltaisi hommata kokemuksia lisätä. Ihana oravanpyörä, johon on helppo uppoutua ja antaa yhden elämän tärkeimmistä asioista mennä ihan ohi. Yleensäkin ottaen olen kovin läheisyysriippuvainen ja saan oikeasti jo aivan mahdottomat vibat siitä, että saan vaan pitää jotain naista sylissäni ja olla siinä hänen lähellään ja kuunnella hänen hengitystään. Kadehdin hirveästi ystäviäni, jotka jättävät jonkun nykyisen seurustelusuhteensa, ovat sinkkuja neljä viikkoa ja ovat taas vakavassa seurustelusuhteessa. Ei se voi pelkän ulkonäönkään piikkiin mennä. Eihän?
Mikä siis oikeasti auttaisi? Siis että pääsisi eteenpäin, eikä vain että saisi oman tilansa ja ujoutensa hyväksyttyä. Pitää tarttua itseään niskasta. Aivan varmasti jos vielä nähdään, uskallan olla rohkea, ottaa härkää sarvista ja kysyä asioita suoraan. Käy miten käy, saanpa ainakin varmuutta ja saan ihan oikeasti tietää, että onko meidän välillämme yhtään mitään. Odottakaas vain. Ensi kerran kun nähdään, on se sitten vielä ennen ensi viikon muuttoa tai vasta vaikka ensi joululomalla, minä näytän oikean karvani ja tartun haasteeseen. Käyn suoraan kyseiseen henkilöön kiinni kuten olen niin monta kertaa halunnut, tuijotan häntä suoraan silmiin ja suutelen häntä yrittäen siten edes jollain tasolla näyttää tunteitani.
Samaa mantraa olen hokenut itselleni jo montaa läheistä tapaamista ennen.
En niin mitenkään. Tämä eräs tietty tyttönen, jota kohtaan tunnen melkoisen suurta sielujen yhteyttä ja ties mitä muitakin tunteita, joista vain satukirjoissa kerrotaan, oli tänään tyhjässä talossa minun kanssani. Jotain pientä olin tuntevinani, mutta en pystynyt sanomaan saati sitten tekemään mitään. Hän oli luonani useita tunteja, silti en rohkaistunut missään vaiheessa tekemään mitään ratkaisevia liikkeitä.
Miksi en? Ensinnäkin, hain kyseisen henkilön omalla autollani tänne. Kuvitelkaa skenaario, jossa yritän käydä kaulailemaan vastapuolen kanssa. "Hei, mitä helvettiä sinä teet?", painostava hiljaisuus ja kiva kotimatka heittäen kotiin toista, jolle juuri teki jotain sellaista, mitä toinen ei todellakaan olisi halunnut tehdä. Itsetuntoni ei vain riitä ottamaan riskiä, vaikka viime viikolla sain kyseiseltä tyypiltä viestin, joka meni lähes sanatarkasti tyyliin "Tänä yönä sinä olet minulle pelkkää seksiä". En silti uskaltanut mitään. En mitään. Hänen kotiinsa saavuttuaan sanoin, että tsekkaapa kohta kännykkäsi ja lähetin viestin, jossa pahoittelin vaisuuttani. Säälittävää, tiedän sen, mutta pakko minun oli edes jotenkin päästä asioitani purkamaan.
Olen myöntänyt jo aiemmin kyseiselle henkilölle, että olen häneen ihastunut. Hän opiskelee Helsingissä vielä hetken aikaa täältä käsin, minä taasen lähden ensi viikolla Turkuun. Tällä henkilöllä on kovin kiire, arkisin yli kahdentoista tunnin koulupäiviä ja viikonloppuisin kaikkia vapaa-ajan aktiviteetteja. Yritä siihen sitten sörkkiä yhteistä aikaa edes nyt, kun olen täällä. Saati sitten, kun opiskeluni alkavat. Ärsyttää aivan mahdottomasti, etten saa mitään asiaa täällä kunnolla päätökseen. En nyt todellakaan tarkoita mitään "Pitäisi vielä ehtiä rakastella ennen kuin täältä pois lähden", mutta jos edes jollain tapaa saisi jotain tehtyä. Suudeltua, otettua oikein todella vahvaan syleilyyn, maata vain toisen vierellä. Saisi edes jotenkin kerrottua toiselle, kuinka tärkeä hän on.
Mutta juuri tällainen minä olen. Olen ihastunut elämäni aikana vakavasti alta viiden kerran. Joka kerta, kun olen tarpeeksi rohkaistunut ja päässyt sanomaan, että oikeasti pidän sinua todella mahtavana tyyppinä, pyörit mielessäni päivittäin, olet tosi ihana ja toivoisin, että voitaisiin jatkossa olla enemmän tekemisissä ja josko tästä vaikka joskus kehkeytyisikin jotain joskus rohkeammin, joskus varovaisemmin. Aina on tullut sama vastaus. "Joo, sinä olet ihan mukava tyyppi mutta oikeasti, en minä sinun kanssasi koskaan pystyisi seurustelemaan." Kaverikortteja on tullut saatua puolikas pakka ja usein sen jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeata olla missään tekemisissä kyseisen tyypin kanssa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Toisaalta tämä on sitä ärsyttävää itsesääliin vaipumista, johon niin usein syyllistyn. Ei sitä uskalla kun niin ja näin on käynyt ennen, ei tällä naamalla jne. Naiset aina sanovat, että tärkeintä miehessä on se, että hänsaa naisen nauramaan ja on luotettava. Osaan kyllä veistää melkoisia kaskuja, käännellä ja väännellä kieltäni tarpeen mukaan ja sopeuttaa huumorini aika useaan eri tyyliin sopivaksi ja usein saan kaikki ympärilläni nauramaan tosi makeasti. Silti sen enempää en koskaan saa. "Olethan sinä hauska, mutta et sinä voisi olla minulle koskaan mitään muuta kuin hyvä ystävä". Kiitos.
Juuri tällainen minä olen. Uskallan kirjoittaa vaikka mitä, tunnustaa palavia tunteitani netin välityksellä tai tekstiviestein. Kun henkilön sitten viimeinkin kohtaan, en osaa muuta kuin hymyillä kauniisti ja puhua niitä näitä. En edes osaa - tai lähinnä uskalla - johdatella juttua mihinkään suuntaan vaan puhun vain niitä näitä kaikista perusasioista.
Minkälaisen kuvan se oikeasti antaa ihmisestä? Jooh, rakastan sinua oikeasti aivan hirveän paljon silloin, kun et ole täällä mutta kun nähdään kasvokkain, en saa mitään tehtyä oikein mihinkään suuntaan ja pelkään hirveästi. Eikä se oikein mene ujoudenkaan piikkiin, koska yleisesti ottaen kyllä uskallan puhua ja tehdä melkein mitä vain.
Tietenkin se suuri elefantti keskellä huonetta josta en halua puhua on myös kokemattomuus. Minun kaikki seksikokemukseni tähän mennessä ovat olleet sellaista epätoivoista kännissä säätöä, joka on aina päättynyt alkuunsa todella noloihin tilanteisiin. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua siltä, että kaikki muut ovat jo kokeneet ties mitä ja itse jotain yrittäessä saisi korkeintaan toisen pettymään verisesti. Juuri tämä esti tarttumasta kovinkaan tehokasti siihen suoraan seksiehdotukseenkin. Toisaalta jos sellaisen viestin saa, voiko suhteesta olettaa yhtään mitään sen suurempaa? En kuitenkaan ole minkään pelkkää seksiä -suhteen tarpeessa.
Mikä siis avuksi? No pitäisi hommata niitä kokemuksia, että saisi sitä itsevarmuutta jolla taas sitten uskaltaisi hommata kokemuksia lisätä. Ihana oravanpyörä, johon on helppo uppoutua ja antaa yhden elämän tärkeimmistä asioista mennä ihan ohi. Yleensäkin ottaen olen kovin läheisyysriippuvainen ja saan oikeasti jo aivan mahdottomat vibat siitä, että saan vaan pitää jotain naista sylissäni ja olla siinä hänen lähellään ja kuunnella hänen hengitystään. Kadehdin hirveästi ystäviäni, jotka jättävät jonkun nykyisen seurustelusuhteensa, ovat sinkkuja neljä viikkoa ja ovat taas vakavassa seurustelusuhteessa. Ei se voi pelkän ulkonäönkään piikkiin mennä. Eihän?
Mikä siis oikeasti auttaisi? Siis että pääsisi eteenpäin, eikä vain että saisi oman tilansa ja ujoutensa hyväksyttyä. Pitää tarttua itseään niskasta. Aivan varmasti jos vielä nähdään, uskallan olla rohkea, ottaa härkää sarvista ja kysyä asioita suoraan. Käy miten käy, saanpa ainakin varmuutta ja saan ihan oikeasti tietää, että onko meidän välillämme yhtään mitään. Odottakaas vain. Ensi kerran kun nähdään, on se sitten vielä ennen ensi viikon muuttoa tai vasta vaikka ensi joululomalla, minä näytän oikean karvani ja tartun haasteeseen. Käyn suoraan kyseiseen henkilöön kiinni kuten olen niin monta kertaa halunnut, tuijotan häntä suoraan silmiin ja suutelen häntä yrittäen siten edes jollain tasolla näyttää tunteitani.
Samaa mantraa olen hokenut itselleni jo montaa läheistä tapaamista ennen.
lauantai 18. elokuuta 2007
Tapaus: Unirytmi
Kun ihminen pääsee ekan kerran sitten vuoden 2005 kesän pidemmälle lomalle ja vieläpä intistä kotiutumisen jälkeen voi arvata, ettei loma mene aivan kevyissä merkeissä. Onneksi jo intin aikana olin huomannut, että alkoholinkäyttö alkoi olla jo riskirajoilla ja olin ymmärtänyt sitä vähentää. Sitä vasten unirytmini on tässä reilun neljänkymmenen aamun aikana mennyt aivan hituralleen.
Tällä viikolla tilanne oli jo mennyt siihen, että menin nukkumaan joskus neljän viiden aikoihin aamulla ja nukuin jonnekin neljän viiden tiimoille iltapäivällä. Päivät valuivat ohi vähän niinkuin huomaamatta. Öisin tuli tehtyä omia juttujaan, lähinnä netissä surffaten, leffoja katsoen ja musiikkia kuunnellen. Tällä viikolla ajattelin pistää hommalle topin.
Paitsi että homma ei ollutkaan ihan niin yksiselitteinen. Jos valvoi koko yön yli, tuli iltapäivästä väsy ja taas nukkui jonnekin aamuyöhön ja yhä unirytmi oli sekaisin. Vaati loppujen lopuksi lähemmäs kolme täyttä päivää ennen kuin unirytmin sai edes jotenkin kohdalleen. Ja nyt kun se on kunnossa, lähden baarireissulle ja tulen takaisin pirteänä kuin peipponen. Lupaa hyvää näin niinkuin koulun kannalta.
Kämpästä ei vieläkään ole kuulunut mitään, joten sekin luo omalta osaltaan jännitystä opiskelun alkamisen odottamiseen. Tietenkin pääsen tarvittaessa kaverinkin kämppään asumaan, mutta on se nyt ihme jos TYS ei tarjoa yli sadan kilometrin päässä asuvalle ensimmäistä vuottaan aloittavalle opiskelijalle asuntoa.
Naisjutuissa on tänäkin yönä tapahtunut kehitystä johonkin suuntaan, mutta on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan. Yleisistä tuntemuksista tuli juteltua vähän enemmänkin ja jotenkin jäi sellainen olo, ettei nainen toisessa päässä välttämättä kuullut ihan haluamiaan asioita. Ehkä olen taas langennut siihen vanhaan vakioon, eli oletan toisen olevan edes puoliksi yhtä täpinöissään koko jutusta ja sitten jotain kysyessäni käteen lankeaakin kaverikortti. Voipi olla, että vasta kymmenen vuoden päästä löydän sen naisen joka oikeasti minua ymmärtää näin niinkuin sisimmiltäänkin. Toisaalta tuntuu, että juuri tämä voisi olla se nainen.
Viikonlopuissa on aina se hyvä puoli, että armeijan harmaissa talsivat kaverit pääsevät lomille ja heidän kanssaan pääsee viettämään aikaa. Olkoonkin, että suurin osa jutuista sivuaa inttiä (eipä sillä, ei siellä ollessaan omaan maailmaan oikein muuta mahdu kuin SA-INT), on kuitenkin aina hienoa päästä oikeasti viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sinua juuri sellaisena kuin olet eikä tarvitse pelätä, että ymmärtävätkö nuo nyt tämän jutun aivan oikein.
Kaveriporukassani on tapana vittuilla aika lailla toisille. Ei nyt mitenkään rankasti, mutta jatkuvasti pitää jollain lailla ottaa sanaharkkaa toista vastaan ja usein molemmat tietävät, ettei kumpikaan ole tosissaan. Samoin huumorimme on aika erikoislaatuista. En edes yritä selittää sitä, mutta sarkasmia ja ironiaa tulee käytettyä todella paljon ja pystymme ihan tosissamme selittämään vaikka mitä, mitä emme oikeasti tarkoita. Tästä johtuen ulkopuolisen voi olla aika vaikea tulla meidän porukkaamme ja ymmärtää hölkäsen pöläystä jutuistamme. Samoin "Vihaatko sinä oikeasti tuota tyyppiä noin paljon vai miksi sinä hänelle noin ilkesti sanoit?"-lainia tulee kuultua lähes kuukausittain.
Johan taas tulikin aika päämäärätöntä ja hyppivää tekstiä. Syytän ajankohtaa. Toivottavasti ensi kerralla saan taas jotain kokonaisempaa räävittyä kasaan.
Tai sitten en.
Tällä viikolla tilanne oli jo mennyt siihen, että menin nukkumaan joskus neljän viiden aikoihin aamulla ja nukuin jonnekin neljän viiden tiimoille iltapäivällä. Päivät valuivat ohi vähän niinkuin huomaamatta. Öisin tuli tehtyä omia juttujaan, lähinnä netissä surffaten, leffoja katsoen ja musiikkia kuunnellen. Tällä viikolla ajattelin pistää hommalle topin.
Paitsi että homma ei ollutkaan ihan niin yksiselitteinen. Jos valvoi koko yön yli, tuli iltapäivästä väsy ja taas nukkui jonnekin aamuyöhön ja yhä unirytmi oli sekaisin. Vaati loppujen lopuksi lähemmäs kolme täyttä päivää ennen kuin unirytmin sai edes jotenkin kohdalleen. Ja nyt kun se on kunnossa, lähden baarireissulle ja tulen takaisin pirteänä kuin peipponen. Lupaa hyvää näin niinkuin koulun kannalta.
Kämpästä ei vieläkään ole kuulunut mitään, joten sekin luo omalta osaltaan jännitystä opiskelun alkamisen odottamiseen. Tietenkin pääsen tarvittaessa kaverinkin kämppään asumaan, mutta on se nyt ihme jos TYS ei tarjoa yli sadan kilometrin päässä asuvalle ensimmäistä vuottaan aloittavalle opiskelijalle asuntoa.
Naisjutuissa on tänäkin yönä tapahtunut kehitystä johonkin suuntaan, mutta on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan. Yleisistä tuntemuksista tuli juteltua vähän enemmänkin ja jotenkin jäi sellainen olo, ettei nainen toisessa päässä välttämättä kuullut ihan haluamiaan asioita. Ehkä olen taas langennut siihen vanhaan vakioon, eli oletan toisen olevan edes puoliksi yhtä täpinöissään koko jutusta ja sitten jotain kysyessäni käteen lankeaakin kaverikortti. Voipi olla, että vasta kymmenen vuoden päästä löydän sen naisen joka oikeasti minua ymmärtää näin niinkuin sisimmiltäänkin. Toisaalta tuntuu, että juuri tämä voisi olla se nainen.
Viikonlopuissa on aina se hyvä puoli, että armeijan harmaissa talsivat kaverit pääsevät lomille ja heidän kanssaan pääsee viettämään aikaa. Olkoonkin, että suurin osa jutuista sivuaa inttiä (eipä sillä, ei siellä ollessaan omaan maailmaan oikein muuta mahdu kuin SA-INT), on kuitenkin aina hienoa päästä oikeasti viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sinua juuri sellaisena kuin olet eikä tarvitse pelätä, että ymmärtävätkö nuo nyt tämän jutun aivan oikein.
Kaveriporukassani on tapana vittuilla aika lailla toisille. Ei nyt mitenkään rankasti, mutta jatkuvasti pitää jollain lailla ottaa sanaharkkaa toista vastaan ja usein molemmat tietävät, ettei kumpikaan ole tosissaan. Samoin huumorimme on aika erikoislaatuista. En edes yritä selittää sitä, mutta sarkasmia ja ironiaa tulee käytettyä todella paljon ja pystymme ihan tosissamme selittämään vaikka mitä, mitä emme oikeasti tarkoita. Tästä johtuen ulkopuolisen voi olla aika vaikea tulla meidän porukkaamme ja ymmärtää hölkäsen pöläystä jutuistamme. Samoin "Vihaatko sinä oikeasti tuota tyyppiä noin paljon vai miksi sinä hänelle noin ilkesti sanoit?"-lainia tulee kuultua lähes kuukausittain.
Johan taas tulikin aika päämäärätöntä ja hyppivää tekstiä. Syytän ajankohtaa. Toivottavasti ensi kerralla saan taas jotain kokonaisempaa räävittyä kasaan.
Tai sitten en.
keskiviikko 15. elokuuta 2007
Uuden pelko ja vanhan viehätys
Blogin aloittaminen on aina kovin vaikeaa. Jos vaikka aloittaisi blogin jonkinlaisella itsensä esittelemisellä.
Olen kahtakymppiä kovaa vauhtia lähestyvä pojankloppi. Olen elänyt koko tietoisen elämäni maalla, alta sadan kilometrin päässä Helsingissä sijaitsevassa kunnassa. Ennen ajokortin saamista etäisyydet vaikeuttivat elämää koko ajan, mutta nykyään ajokortti ja oma auto -kombinaatio vie minne ikinä tarvitseekaan.
Olen tähän mennessä opiskellut läpi peruskoulun ja lukion suhteellisen hyvin arvosanoin. Seuraavaksi edessä onkin jo kotipaikkakunnalta poismuuttaminen ja opiskelujen aloittaminen korkeakoulussa. Olen odottanut poismuuttoa ja itsenäistymistä jo pitkän aikaa, mutta näin muuton lähestyessä parikin asiaa vaivaa päänuppia.
1. Opiskelupaikkani.
Hain opiskelemaan useaan paikkaan, mutta valintakokeet menivät miten menivät jo senkin takia, että jouduin menemään niihin suoraan armeijasta palvelusvapaan muodossa. Pääsin kuitenkin sisään opiskelemaan laboratorioanalyytikoksi Turun ammattikorkeakouluun. Asiassa on vain pari miinusta; minä vihaan fysiikkaa ja kemiaa. Toivon mukaan vain entiset opettajani eivät ole osanneet opettaa ainetta mielenkiintoisesti, mutta entä jos minua ei vain kiinnosta kyseiset aineet? Motivaation löytäminen kemiapainoitteiselle alalle voi siinä vaiheessa olla hieman vaikeaa.
2. Opiskeluaikojen asunto
TYS ei ole vielä vastannut mitään hakemukseeni syyskuun alulle. Hain kerroskeittiöyksiötä sekä YO-kylästä että -talosta Turussa, mutta mikään ei takaa, että saan kyseistä kämppää. Jos en saa, voin muuttaa yhden ystäväni kanssa kaksioon, joten ongelma ei sinällään ole mikään kovinkaan painava. Kaipaisin silti aika lailla viimeinkin kämppää pelkästään itselleni, jotta voisin oikeasti itsenäistyä.
3. Lähiaikojen tapahtumat
Olen aina jollain tapaa kammoksunut muutosta. Silti lähes aina muutoksen jälkeen olen huomannut että ai saamari, tämähän on paljon miellyttävämpää kuin mikään aikaisempi elämässäni. Silti uuteen astuminen pelottaa aina. Asiaa ei helpota se, että olen lähiaikoina viettänyt aikaa yhden naisen kanssa aika paljonkin ja jotenkin tuntuu, että hommasta voisi irrota jotain isompaakin. Harmittaa jättää tämä uusi nainen ja kaikki vanhat ja tutut ystävät ja kaverit tänne muuttaessaan lähes yksin uuteen kaupunkiin.
Määrittelen itselleni tärkeistä asioista ensimmäisenä listalleni ystävät. En ole ikinä ollut kovinkaan perheriippuvainen tyyppi. En nauti sukujuhlissa ramppaamisesta, en pidä pakollista enempää yhteyksiä sukulaisiini. Äitini ja isäni ovat eronneet ja pidän yhteyttä isääni parin kuukauden välein, vaikka asun alle kymmenen kilometrin päässä hänestä.
Lähiaikoina kuitenkin olen juurikin tämän yhden naisen kautta saanut myös uusia mietteitä pääkoppaani sotkemaan. Olen kuitenkin menneisyydessä menettänyt koko kaveripiirini parikin kertaa ja jokaisella kerralla olen löytänyt uuden ja paremman tilalle. Onnistunko taas vain jättämään vanhat ystävät taakseni ja löytämään parempia tilalle, ensimmäistä kertaa omasta tahdostani? Olenko oikeasti niin ystäväriippuvainen kuin mitä tahdon uskoa, vai olenko ihmisten kanssa vain niin kauan kuin se on helppoa ja sen jälkeen annan kontaktieni kuivua kasaan?
Tämän kuukauden aikana minun pitäisi saada vielä tietoa asunnostani, muuttaa ja aloittaa loppukuukaudesta opintoni. Tätä ennen varmasti sattuu vielä ties mitä opiskeluihin liittyvää ja liittymätöntä, joten elän hyvinkin erikoista aikaa.
Tämä on järjestyksessä kolmas blogini. Entisiä blogejani päivittelin lähes päivittäin purkamalla päivän tapahtumiani. Katsotaan, käykö kolmannen kohdalla samalla tavalla. Jotenkin blogiin on aina helppoa kirjottaa. Toivottavasti tämä nyt ottaa tuulta alleen samalla lailla kuin aikaisemmat bloginikin.
Arvostan todella paljon kommentteja. Vaikka kirjoitankin tätä tavallaan itselleni, kirjoitan sitä myös muille. Miksi pitäisin blogia, jos en haluaisi kenenkään lukevan tekstejäni? Kommentit ovat aina tervetulleita. Kommentit, neuvot, omat kokemukset ja kaikki viestit ovat mukavia luettavia. Jos kirjoitus oikeasti herättää minkäänlaisia tunteita, niin kirjoita ihmeessä kommentti viestiini! Niitä on aina kannustavaa lukea.
Hyvää yötä.
Olen kahtakymppiä kovaa vauhtia lähestyvä pojankloppi. Olen elänyt koko tietoisen elämäni maalla, alta sadan kilometrin päässä Helsingissä sijaitsevassa kunnassa. Ennen ajokortin saamista etäisyydet vaikeuttivat elämää koko ajan, mutta nykyään ajokortti ja oma auto -kombinaatio vie minne ikinä tarvitseekaan.
Olen tähän mennessä opiskellut läpi peruskoulun ja lukion suhteellisen hyvin arvosanoin. Seuraavaksi edessä onkin jo kotipaikkakunnalta poismuuttaminen ja opiskelujen aloittaminen korkeakoulussa. Olen odottanut poismuuttoa ja itsenäistymistä jo pitkän aikaa, mutta näin muuton lähestyessä parikin asiaa vaivaa päänuppia.
1. Opiskelupaikkani.
Hain opiskelemaan useaan paikkaan, mutta valintakokeet menivät miten menivät jo senkin takia, että jouduin menemään niihin suoraan armeijasta palvelusvapaan muodossa. Pääsin kuitenkin sisään opiskelemaan laboratorioanalyytikoksi Turun ammattikorkeakouluun. Asiassa on vain pari miinusta; minä vihaan fysiikkaa ja kemiaa. Toivon mukaan vain entiset opettajani eivät ole osanneet opettaa ainetta mielenkiintoisesti, mutta entä jos minua ei vain kiinnosta kyseiset aineet? Motivaation löytäminen kemiapainoitteiselle alalle voi siinä vaiheessa olla hieman vaikeaa.
2. Opiskeluaikojen asunto
TYS ei ole vielä vastannut mitään hakemukseeni syyskuun alulle. Hain kerroskeittiöyksiötä sekä YO-kylästä että -talosta Turussa, mutta mikään ei takaa, että saan kyseistä kämppää. Jos en saa, voin muuttaa yhden ystäväni kanssa kaksioon, joten ongelma ei sinällään ole mikään kovinkaan painava. Kaipaisin silti aika lailla viimeinkin kämppää pelkästään itselleni, jotta voisin oikeasti itsenäistyä.
3. Lähiaikojen tapahtumat
Olen aina jollain tapaa kammoksunut muutosta. Silti lähes aina muutoksen jälkeen olen huomannut että ai saamari, tämähän on paljon miellyttävämpää kuin mikään aikaisempi elämässäni. Silti uuteen astuminen pelottaa aina. Asiaa ei helpota se, että olen lähiaikoina viettänyt aikaa yhden naisen kanssa aika paljonkin ja jotenkin tuntuu, että hommasta voisi irrota jotain isompaakin. Harmittaa jättää tämä uusi nainen ja kaikki vanhat ja tutut ystävät ja kaverit tänne muuttaessaan lähes yksin uuteen kaupunkiin.
Määrittelen itselleni tärkeistä asioista ensimmäisenä listalleni ystävät. En ole ikinä ollut kovinkaan perheriippuvainen tyyppi. En nauti sukujuhlissa ramppaamisesta, en pidä pakollista enempää yhteyksiä sukulaisiini. Äitini ja isäni ovat eronneet ja pidän yhteyttä isääni parin kuukauden välein, vaikka asun alle kymmenen kilometrin päässä hänestä.
Lähiaikoina kuitenkin olen juurikin tämän yhden naisen kautta saanut myös uusia mietteitä pääkoppaani sotkemaan. Olen kuitenkin menneisyydessä menettänyt koko kaveripiirini parikin kertaa ja jokaisella kerralla olen löytänyt uuden ja paremman tilalle. Onnistunko taas vain jättämään vanhat ystävät taakseni ja löytämään parempia tilalle, ensimmäistä kertaa omasta tahdostani? Olenko oikeasti niin ystäväriippuvainen kuin mitä tahdon uskoa, vai olenko ihmisten kanssa vain niin kauan kuin se on helppoa ja sen jälkeen annan kontaktieni kuivua kasaan?
Tämän kuukauden aikana minun pitäisi saada vielä tietoa asunnostani, muuttaa ja aloittaa loppukuukaudesta opintoni. Tätä ennen varmasti sattuu vielä ties mitä opiskeluihin liittyvää ja liittymätöntä, joten elän hyvinkin erikoista aikaa.
Tämä on järjestyksessä kolmas blogini. Entisiä blogejani päivittelin lähes päivittäin purkamalla päivän tapahtumiani. Katsotaan, käykö kolmannen kohdalla samalla tavalla. Jotenkin blogiin on aina helppoa kirjottaa. Toivottavasti tämä nyt ottaa tuulta alleen samalla lailla kuin aikaisemmat bloginikin.
Arvostan todella paljon kommentteja. Vaikka kirjoitankin tätä tavallaan itselleni, kirjoitan sitä myös muille. Miksi pitäisin blogia, jos en haluaisi kenenkään lukevan tekstejäni? Kommentit ovat aina tervetulleita. Kommentit, neuvot, omat kokemukset ja kaikki viestit ovat mukavia luettavia. Jos kirjoitus oikeasti herättää minkäänlaisia tunteita, niin kirjoita ihmeessä kommentti viestiini! Niitä on aina kannustavaa lukea.
Hyvää yötä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)