Yö vie haaveilijan

Juna on aivan mahtava paikka miettiä asioita. Eilen kävin yllättäen illalla ex tempore -reissulla ystäväni luona Espoossa. Kiitos VR:n opiskelijalippujen, matka taittui mukavasti ja suhteellisen halvasti ja ehdin vielä alkuillasta paikan päälle Guitar Heron leikkikitaraa veivaamaan ja humaltilaa nostamaan. Loppuillasta pelasimme vielä pokeriturnauksen, jossa ystäväni veti reilulla ohivedolla tuurilla ohi. Pokeria tuntemattomille; ystäväni sai viimeisellä käännetyllä kortilla tasan yhden kortin pakasta, joka hänen pitikin saada.

Johan taas ajatus harhailee. Minun piti kirjoittamani tulevasta viikosta. Tällä hetkellä kello näyttäisi ajan olevan 01:02. Reilun kahdenkymmenenneljän tunnin päästä kiroan, kuinka kouluhommat ovat yhä kesken ja väännän niitä tässä koneella kiireessä ja äärimmäisessä vitutuksessa. Juuri tällä viikolla minun piti ottaa kiinni koulussa niistä kaikista hommista, jotka olivat tähän asti roikkuneet. Onneksi suurin osa palautuksista pitää tehdä ennen joululoman alkua, joten sen loman ajan ei tarvitse stressata mistään kouluhommista vaan voi keskittyä siihen tärkeimpään, eli olemiseen.

Koko loman olen päässäni pyöritellyt ja stressannut noita palautettavia työraportteja sekä tulevaa kemian tenttiä. En ole tehnyt koko loman aikana oikeastaan mitään muuta järkevää kuin käynyt tervehtimässä entistä tyttöystävääni Helsingissä ja ystäviäni Espoossa. Silti en ole saanut kuin ehkä puolentoista tunnin ajan väännettyä kouluhommia. Motivaatio kouluhommiin on aika nollassa. Toisaalta en ole ainoa, joten en vielä tämän perusteella ole lynkkaamassa koko koulua, jota tällä hetkellä käyn, vaikka se hetki hetkeltä tuntuu yhä vähemmän minun koulultani. En minä silti pysty sieltä keskenkään pois lähtemään, tai siis en voi lakata opiskelemasta ja ajatella, että "Kyllähän minä taas ensi keväänä johonkin kouluun sisään pääsen". Pakko on opiskella, ettei jumita elämässä aivan paikallaan. Käy edes jotain edistymistä, vaikkei tuolla koulussakaan niin uusia asioita oppisi.

Päässäni ei ole paljoa kemian asiat pyörineet, vaan lähinnä yllättäen naiset. Minä olen tunteikas, herkkä, kohtelias ja otan aina toisen tarpeet huomioon. En ole liian päällekäyvä mutta en myöskään mikään hissukka. Tulen muutamaa yksittäistä henkilöä lukuunottamatta kaikkien kanssa toimeen, osaan olla puhelias seuramies ja saan lähes jokaisen ihmisen hetkessä nauramaan mutta osaan myös kahdenkesken olla hyvin vakava ja puhua asioista kypsästi oman mielipiteeni julki tuoden mutta myös toisen mielipidettä kunnioittaen. En ole mikään pelimies enkä hae mitään yhden illan juttuja eikä minulla ole mikään kiire päästä makuuhuoneen puolelle.

Olen siis juuri sitä, mitä naiset seuranhakuilmoituksissaan hakevat. No okei, ehkä komea ja lihaksikas pitää jättää toivotuista piirteistä pois. Onko siis niin, että naiset oikeasti kaipaavat mieheltä kaikista eniten hyvää ulkonäköä ja lihaksia vai onko niin, että naiset kaipaavat jotain muuta kuin mitä kehtaavat julkisesti myöntää? Usea entisen luokkani täydellinen kusipää seurustelee jatkuvasti. Naiset vaihtuvat taajaan, heitä halveksutaan eikä heitä pidetä oikein minään. Silti kyseiset miehet ovat ilta toisen perään piiritettyinä baareissa.

Kenties syynä on se, ettei tässä vaiheessa vielä kaivata mitään varmaa vaan halutaan vielä kokea ja kokeilla omia rajojaan. Sitten kolme-neljäkymppisinä ruvetaan miettimään että perhana, tuo tyyppihän tuossa on oikeastaan aika mukava tyyppi ja hänen kanssaanhan voisin vaikka harkitakin yhteistä elämää. Eipä siinä mitään, mutta en minä halua odottaa kahtakymmentä vuotta siihen, että minut mahdollisesti ensimmäisen kerran huomataan näin muutenkin kuin mukavana poikana joka oikeasti on parasta mitä kukaan nainen voisi saada, mutta ollaanhan hei silti vain ystäviä ja vika ei ole sinussa vain minussa.

Johtaako tämä siihen, että sitten kun minut ehkä lopulta joskus huomataan, huomaankin itse kaipaavani nuoruusajan seikkailuja? Minulta on jäänyt kokematta ne teinijuhlat, jossa vedetään liian kovat kännit ja nuollaan naista vailla mitään käsitystä, miten se pitäisi tehdä. En ole viettänyt kuuden tunnin sessioita viikon hoitoni kanssa. En ole koskaan edes rakastellut keittiön pöydällä. Käykö minulle siis lopulta vakiintuessani niin, että kaipaan niitä seikkailuja ja haen niitä seurustelusuhteeni ulkopuolelta? En missään nimessä jaksa uskoa tällä hetkellä, että niin kävisi, mutta onhan niin käynyt isällenikin. Tai siis, en minä motiiveja tiedä mutta samoja geenejähän hän sisällään kantaa kuin minäkin. Ja hänellä on vielä minuakin suurempi nenä.

Onko oikeasti niin, että nyt pitäisi mennä ja kokeilla suuntaan jos toiseenkin? Roplailla vähän sieltä ja täältä ja tehdä sitä sun tätä kun vielä ehtii? Varmasti kävisi kaikkea, mitä katuisi, mutta totta kai käteen tarttuisi paljon muutakin. Voisi sitten vanhana kertoa, että minäpä hengailin sen moottoripyöräkaahailijanaisen kanssa ennenkuin hän ajoi päin koulubussia ja traumatisoi ne kymmenet lapset? Ja ah, kun silloin nuorina vuosinani harrastin seksiä Helsingin Kampissa kolmen aikaan yöllä enkä välittänyt, vaikka siivoojat siinä vieressä hääräsivätkin! Sellaisia teidän isoisänne nuorempana teki ja katsokaas kuinka hieno mies minusta lopulta tuli!

Yleensä myös sanotaan, että tiettyä kokemattomuutta jopa osataan arvostaa ja sitä pidetään söpönä. Paha vain, että kokemuksen myötä tulee itsevarmuus, ja tämä voi johtaa esim. siihen että ensimmäistä kertaa baarissa kohdatessa käydään suoraan kiinni, tungetaan kieli toisen kurkkuun ja kysytään, että missä toinen asuu koska meillehän et perkele tule. Kummallisinta on se, että noissakin tapauksissa nainen on lähtenyt suoraan miehen mukaan sen enempiä miettimättä. Tuoko on sitä herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota naiset miehissä peräänkuuluttavat? Ja missä vaiheessa se hieman epävarmempi tyyppi pääsee mihinkään kontaktiin naisen kanssa?

Junassa mietin myös skenaariota, jossa mies ja nainen näkevät toisensa ihan ohimennen. Miehen piti mennä pyörällä töihin, mutta hänellä tulikin hieman kiire, koska hänen valitsemassaan paidassa oli reikä. Tästä johtuen hän ajoi autolla töihin, vaikka hänen alunperin pitikin mennä pyörällä. Tästä johtuen mies ajoi naisen ohi vain autolla ja vaikka huomasikin hänet ja hänen kauniin hymynsä, hän vain ajoi ohi ja mietti alkuaamupäivän sitä, kuinka mukavalta nainen näytti. Todellisuudessa he olisivat sopineet täydellisesti yhteen ja jos mies olisi mennyt pyörällä töihin kuten alunperin piti, olisi hän pysähtynyt naisen kohdalle ja auttanut häntä nostamaan lätäköstä sinne pudonneet paperit ja sitä kautta pyytänyt häntä kahville.

Kenties nämä kyseiset ihmiset olivat juuri oikeat toisilleen. He pitivät samoista asioista ja kaipasivat molemmat seuraa sillä tositarkoituksella. Mutta vain siksi, että miehen paidassa oli reikä, he eivät koskaan vaihtaneet toisilleen kuin yhden sanan ja tästä johtuen he molemmat hukkasivat elämästään sen täydellisen ja menivät naimisiin miehen kanssa, joka aina kännipäissään hakkasi naista ja naisen kanssa, joka petti monta kuukautta ja lähti lopulta nuoremman miehen matkaan. Kaikki tämä oli yhdestä hetkestä ja päätöksestä kiinni.

Olenkohan minäkin jo monta kertaa kävellyt onneni ohi? Olenko tehnyt jotain pieniä päätöksiä, jotka ovat muuttaneet elämääni ja syöstäneet sen vähemmän onnelliselle raiteelle? Mitä, jos olisinkin mennyt opiskelemaan Helsinkiin ja asuisin nyt samassa kämpässä sen tietyn helsinkiläisen naisen kanssa? Entä jos juuri nyt soittaisin vuokranantajalleni, että tämä oli nyt tässä ja ilmoittaisin koululleni ja KELAlle, että enpä opiskele enää ja lähtisin Helsinkiin kaupan kassalle ja aloittaisin elämän naisen kanssa?

Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että valinta voisi olla ihan hyvä. En kaipaa työelämältäni muuta kuin sitä, että siellä viihtyy edes jotenkin ja sieltä saa ruuan pöytään. En kaipaa mitään tuhansien eurojen palkkaa enkä sitä, että saan olla mukana kehittämässä rokotusta AIDSiin. Minulle riittää se, että saan sen verran rahaa että selviän omasta elämästäni ja en joudu laskemaan jokaista ostostani. En halua miettiä neljäkymppisenä sitä, ostanko nyt vähän hienompaa juustoa vai syönkö arkijuustoa vielä viikon että saan sitten mahdollisesti sen uuden Boschin kahvinkeittimen ostettua. Vai säästänkö vielä kuukauden Mochamasteriin. Olisinko sen enemmän surullinen, jos saisin viettää aikaa naisen kanssa, jota tällä hetkellä rakastan todella paljon, mutta joutuisin lopettamaan kemianopiskeluni, joista en alunperinkään pidä?

Ylläolevaa muutosta ei tule tapahtumaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, minulla on sentään joitan ystäviä ja sukulaisia täällä, vaikka he nyt syyslomaviikon ovatkin kaihottaneet menemään ties missä. Kun he palaavat Turkuun, tuntuu taas paljon järkevämmältä ja luonnollisemmalta olla täällä. Toiseksi, olen sen verta munaton lurjus, etten uskalla jättää tätä kaikkea taakseni vain yhden teinirakkauden takia. Eihän sitä tiedä, kestäisikö koko juttu edes yhtä viikkoa ja siinä vaiheessa voisi olla hieman vaikeampaa palata Turkuun ja etsiä itselleen kämppää ja opiskelupaikkaa täältä. Ja olisihan se nyt tyhmää, kaksikymppisenä lähteä jonkun tytön takia asumaan alueelle, josta ei tuntisi ketään muuta kuin sen tyttönsä.

Jännää sinällään, että vaikka en työltäni mitään suuria odotakaan, koen kokoajan että minun tulisi tehdä jotain suurta. En haluaisi missään nimessä olla se Matti Meikäläinen, joka elää elämänsä läpi tekien vaan sitä normaalia työtä päivästä toiseen vailla sen suurempia yllätyksiä.

Haluaisin olla muusikko, haluaisin kirjoittaa kirjan, haluaisin olla näyttelijä tai tehdä jotain vähemmän arkista hommaa. Koen, että menen hukkaan kun yritän opiskella kemiaa ja mietin labratuntien aikana sitä, kuinka hienoa olisi tehdä uusi sketsisarja televisioon ja kuinka hienoa olisi tulla tunnistetuksi kadulla "Sinä tyyppinä siitä ohjelmasta". Minua ahdistaa edes miettiä sitä, että minusta ei koskaan tule mitään erikoista. Jos Serj Tankian olisi aikoinaan päättänyt olla perustamatta bändiä, en olisi tänään Turussa kävellessäni lauleskellut mukana Empty Wallsin sanoja ja tuntenut hyvää fiilistä sitä kautta. Tässäkin tapauksessa pieni päätös olisi vaikuttanut tosi monen ihmisen elämään todella suuresti. Ja minä haluan vaikuttaa muiden ihmisten elämään positiivisella tavalla.

Huomenna alkaa paluu arkeen. Sunnuntaipäivä, joita vihaan kaikista eniten. Voi kirota sitä, ettei saanut mitään koulujuttuja valmiiksi ja voi vain valitella sitä, että seuraavaan viikonloppuun on vielä täysi viikko matkaa. Silti, tällä kertaa odotan erityisen paljon sitä että saan palata arkeen. Tulkoot paskaa niskaan tekemättömistä kouluhommista ja menkööt tentti penkin alle. Aivan sama, pääsenpä takaisin arkeen kiinni ja mitä tärkeintä, saanpa ystäväni takaisin Turkuun. Koska heidän takiaan minä oikeasti elän. Huomenna menen jopa yhtä ystävääni vastaan rautatieasemalle, joten ihan konkreettisestikin pääsee todistamaan sitä, ettei enää ole tässä ihanassa kaupungissa yksin.

Tenttiin voisi vielä opiskella tässä ennen nukkumaanmenoa, mutta taidan mieluummin katsoa jakson Dexteriä ja rentoilla vain. Tuleehan niitä uusintakertoja ja tunnen, että loppupeleissä elämässäni kaikki tulee menemään ihan hyvin.

Vaikka nyt en ensi yönä harrastaisikaan seksiä jonkun baarista pokatun villittären kanssa.

Niin, ja vielä sen verta, että teidän kommenttejanne on todella piristävää lukea! Jos kirjoituksen jotain ajatuksia herättävät tai haluatte neuvoa, haukkua, kannustaa tai kysyä jotain, niin antaa mennä vain!