I'm still alive

Tämän blogin nimi pitäisi arvatenkin muuttaa. Tai no kyllähän elämässäni yhä muutoksia tapahtuu, mutta ne eivät enää ole suoraan muuttoon liittyviä. Muutto-sana pitäisi muuttaa, koska muuttoa seuraava muutos oli ainakin omalla kohdalla hyvinkin pieni. Menetin pääsyn äidin valmistamaan lihapataan, joka aina odotti syöjäänsä jääkaapissa, mutta sain mahdollisuudet ja valmiudet valmistaa itse haluamaani ruokaa aina kun haluan. Okei, ehkä tyydyn liian usein syömään pelkästään leipää, mutta kyllä välillä sisäinen kulinaristinikin pääsee valloilleen.

Koulu itsessään kaipaisi oman kirjoituksen, mutta en juuri nyt jaksa siihen syventyä.

Enemmän elämääni on muuttanut eräs helsinkiläinen tyttö, joka oikeasti tuntuu hyvinkin ihanalta, mukavalta, fiksulta ja kaikin puolin oikealta. Eihän hän sitä välttämättä ole, mutta ehdottomasti haluan jossain vaiheessa elämääni edes päästä kokeilemaan, josko meillä olisi edes mitään mahdollisuuksia. Jonkin aikaa sitten kyseinen nainen kertoi puhelussaan, ettei enää jaksaisi minua, välttämättä millään tasolla. Hajosin aivan täysin ja koulussakin luokkakaverit huomasivat, että käyttäydyin jotenkin erilailla ja olin negatiivisempi kuin normaalisti.

Tämä on jatkunut jo jonkin aikaa. On-offailua, lähinnä minusta riippumatta. Tilanne on kyllä vaikea, koska molemmat haluaisivat kokea enemmän kuin satunnaisia viikonloppuja ja molemmat ovat melkoisen kiireisiä. Varsinkin vastapuoli miettii hirveän paljon sitä, haluaako hän kuluttaa nuoruusvuosiaan odotellen sitä, että mahdollisesti jossain joskus on mahdollista yrittää ja sen jälkeen tyriä täydellisesti. Toisaalta emme kumpikaan pääse toistemme yli, enkä minä oikeastaan edes haluaisi.

Minulla se on toisaalta helppoa. Kaikki naiset kokevat minut lähes poikkeuksetta kavereina ja niitä muutamaa poikkeustakaan en pysty ottamaan mitenkään kovin vakavasti. Baareista en koskaan iske mitään satunnaisia baaripokia ja muutenkin olen tyytyväinen elämääni vaikken joka viikonloppu eri naisen kämpiltä tai eri naisen vierestä herää. Tavallaan tilanne rajoittaa paljonkin, mutta hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.

Tämä ihminen on näet jotain hyvin erikoista, tai ainakin minä olen niin jo useamman vuoden ajan kokenut. Hänen kanssaan on helppo olla, hänen kanssa pystyn jopa puhumaan puhelimessa pitkiä aikoja, mikä on minulle hyvinkin harvinaista. Puhun aina lyhyesti ja nopeasti ja liian usein turvaudun tekstiviesteihin. Silti tämän kyseisen naisen kanssa jutellessa on helppoa ja seesteistä jutella. Saan hyvää mieltä jo siitä kun tiedän, että tuollainen nainen on jossain olemassa ja hän on vielä osa minun elämääni. Ja onhan hän totta kai todella kaunis kasvoiltaan, vartaloltaan ja ääneltään. Kaikin puolin mahtava pakkaus. Välillä tuntuu, että hän on liian hyvä minulle, välillä ei.

Tavallaan välillä toivoisi, että kouluhommat menisivät päin honkia ja saisin rohkeutta lähteä Turusta Helsinkiin, vaikka jotain roskahommia tekemään. Kokeilisi vuoden, miten homma toimii ja jatkaisi sitten, kun tietäisi tarkemmin miten tilanne menee. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa vahva fiilis, että meidän yhteinen tarinamme ei lopu tähän kappaleeseen, sanoihin "Ja he olivat hyviä ystäviä elämänsä loppuun asti". Ehkä tuo lause vielä jossain vaiheessa kohdataan, mutta sitä ennen tapahtuu vielä muutakin. Näin minä uskon ja haluan uskoa.

Sunnuntain ja maanantain väliset yöt ovat minulle aina kovinkin maagisia. Teen kouluhommat, jotka lupasin itselleni tekeväni heti, kun viikonloppuna vain vähänkin tyhjää aikaa on, menen liian myöhään nukkumaan ja koomailen osan maanantaipäivää. Melko varmasti osaisin suhtautua koko ensi viikkoon positiivisemmin, jos olisin nyt jo unten mailla. Silti aina unohdun koneelle tekemään niitä näitä, surffailemaan netissä ja kirjoittelemaan kavereille.

Kaipaisin oikeasti enemmän tiukkaa aikataulua ympärilleni. Tietyt ruoka-ajat, tietyt nukkumaanmenoajat, tietyt kouluhomma-ajat. Olen silti niin rento tyyppi, että en osaa pysyä missään tietyissä aikatauluissa, elleivät ne ole ehdottoman pakollisia.

Olen myös miettinyt sitä, kuinka olisi tavallaan jo mukavaa urautua töihin, jossa tekisi rutiinihommia kahdeksasta neljään ja saisi sen 2000€/kk tililleen. Toisaalta se on viimeinen merkki siitä, että ne kaikki nuoruuden haaveet suurista palkoista ja muista seikkailuista ovat melko varmasti kokonaan taaksejäänyttä elämää. Toisaalta en minä edes niitä kaipaa, mutta näen silti itseni nelikymppisenä kiroamassa jossain satunnaisessa laboratoriossa:"Miten tässä näin kävi? Milloin minä tänne jämähdin?" Tuossa elämässä on silti puolensa, ja en minä kuitenkaan mikään suuri seikkailija luonteeltani ole. Elän ja nautin hetkistä ja ystävistä. Niin kauan kun minulla niitä on, ei ongelmia. Mutta jos ystävät häviävät ympäriltäni enkä uusia löydä, voi tilanne olla täysin toinen.

Kaipaan muutosta, samaan aikaan tykkään tutusta ja turvallisesta. Haluan tehdä niitä ja näitä, samaan aikaan haluan vain olla ja juurtua paikalleen. Jos vielä pääsisi juurtumaan sen tietyn tytön viereen ja se eläminen olisi oikeasti niin hienoa kuin mitä se tällä hetkellä on, niin mitä minä voisin enää vaatia?

Ja ainahan sitä ehtii olla spontaani. Toki näin miettien voi käydä niin, että lopulta kuolinvuoteella miettii, että kaikki jäi tekemättä. Mutta en minä oikeasti ajattele asioita niin pessimistisesti. Olen tähänastiseen elämääni lähes kaikinpuolin koko lailla tyytyväinen. Eikä se siitä miksikään melko varmasti ole muuttumassa. Ei tämä ehkä mitään vuoria järisyttävä ja maailman suurin ja ihmeellisin elämä ole enkä minä ehkä olekaan se erikoisin, ainutlaatuisin ja fiksuin tyyppi päiväntasaajan tällä puolella, mutta ei se edes haittaa.

Olen elämääni tyytyväinen. Se riittää.

Hallaa

Päivittäminen on taas unohtunut, mutta blogi ei todellakaan ole jäänyt unholaan. Lähiaikoina olisi taas tarkoitus kirjoittaa pidemmälti. Malttakaa, rakkaat lukijat.

Onnea uudelle vuodelle.

Ollaan vaan kavereita

Johan se taas tapahtui.

Turussa on jo pariinkin otteeseen tullut joku satunnainen tyttö baaritiskillä tarjoamaan juomia minulle. Tätä kautta ajattelin, että mahdollisesti täällä olisi mahdollisuutta jo edes jonkinlaiseen kysyntään. Edes niin, että saisi sen yhden jota pitää hyvänä ja josta tykätä. Hetken aikaa luulin jo, että olin tällaisen löytänytkin, ja vieläpä ihan ystävän kautta.

Kyseessä on siis tämä nainen, joka on jo jonkin aikaa mietityttänyt. Yhdessä tuli vietettyä useita öitä. Suutelua pidemmälle ei missään vaiheessa menty, mutta silti. Oletin, että kerrankin löysin alle kuudessatoista vuodessa jonkun, joka minusta oikeasti tykkää ja näkee edes hieman syvemmälle. Ensimmäisen iskun sain kuitenkin vähän aikaa sitten viestillä, jossa luki, että nainen ei ole "koskaan ollut kenenkään kanssa näin tiiviisti".

Toisaalta äärimmäisen hyvä, että toinen sanoo asian suoraan eikä jää asiaa roikkumaan, kunnes kerran sitten sanoo että "Tämä oli tässä", kun ei enää enempää jaksa. Tästä jaksankin olla kovin kiitollinen. Mukavampi näin, vaikka taas saakin tottua nukkumaan yksin tuossa punkassaan.

Yllättäen tyttö löysi toisaalta itselleen ihanan miehen, josta oikeasti tykkää. Toki hän minustakin tykkää, mutta "eri lailla". Tämän saa aika nopeasti käännettyä siihen vakio-"Ollaan vaan kavereita"-korttiin. Jälleen kerran kävi näin. Eipä siinä, mieluummin olen tytön kanssa väleissä edes ystävänä kuin niin, että jätän toisen elämästäni pois täysin.

Silti, ärsyttäähän se. Ei edes tunnu siltä, että jaksaisi laittaa uutta matoa koukkuun. Tuntuu vaan siltä, että voisi antaa juttujen taas olla ja keskittyä kaikkeen, mikä ei ole tärkeää. Ja ihan kuin sekään onnistuisi. Kaipaan vierelleni jotain, jota silitellä ja halailla ja jonka vieressä nukkua.

Jopas vaan ärsyttääkin.

Kivasti huomaa tällaisessa suhteellisen kovassa humaltilassa, että asiat tulee kirjoiteltua hieman eri tavalla. Silti niissä ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan jokin järki, vaikka ne eivät ihan selväpäistä kirjoitusta vastaakaan. Kappaleet ovat lyhyempiä ja kirjoittamisesta ei saa niin paljoa irti kuin normaalisti.

Katsotaan sunnuntaina uudemman kerran.

Yö vie haaveilijan

Juna on aivan mahtava paikka miettiä asioita. Eilen kävin yllättäen illalla ex tempore -reissulla ystäväni luona Espoossa. Kiitos VR:n opiskelijalippujen, matka taittui mukavasti ja suhteellisen halvasti ja ehdin vielä alkuillasta paikan päälle Guitar Heron leikkikitaraa veivaamaan ja humaltilaa nostamaan. Loppuillasta pelasimme vielä pokeriturnauksen, jossa ystäväni veti reilulla ohivedolla tuurilla ohi. Pokeria tuntemattomille; ystäväni sai viimeisellä käännetyllä kortilla tasan yhden kortin pakasta, joka hänen pitikin saada.

Johan taas ajatus harhailee. Minun piti kirjoittamani tulevasta viikosta. Tällä hetkellä kello näyttäisi ajan olevan 01:02. Reilun kahdenkymmenenneljän tunnin päästä kiroan, kuinka kouluhommat ovat yhä kesken ja väännän niitä tässä koneella kiireessä ja äärimmäisessä vitutuksessa. Juuri tällä viikolla minun piti ottaa kiinni koulussa niistä kaikista hommista, jotka olivat tähän asti roikkuneet. Onneksi suurin osa palautuksista pitää tehdä ennen joululoman alkua, joten sen loman ajan ei tarvitse stressata mistään kouluhommista vaan voi keskittyä siihen tärkeimpään, eli olemiseen.

Koko loman olen päässäni pyöritellyt ja stressannut noita palautettavia työraportteja sekä tulevaa kemian tenttiä. En ole tehnyt koko loman aikana oikeastaan mitään muuta järkevää kuin käynyt tervehtimässä entistä tyttöystävääni Helsingissä ja ystäviäni Espoossa. Silti en ole saanut kuin ehkä puolentoista tunnin ajan väännettyä kouluhommia. Motivaatio kouluhommiin on aika nollassa. Toisaalta en ole ainoa, joten en vielä tämän perusteella ole lynkkaamassa koko koulua, jota tällä hetkellä käyn, vaikka se hetki hetkeltä tuntuu yhä vähemmän minun koulultani. En minä silti pysty sieltä keskenkään pois lähtemään, tai siis en voi lakata opiskelemasta ja ajatella, että "Kyllähän minä taas ensi keväänä johonkin kouluun sisään pääsen". Pakko on opiskella, ettei jumita elämässä aivan paikallaan. Käy edes jotain edistymistä, vaikkei tuolla koulussakaan niin uusia asioita oppisi.

Päässäni ei ole paljoa kemian asiat pyörineet, vaan lähinnä yllättäen naiset. Minä olen tunteikas, herkkä, kohtelias ja otan aina toisen tarpeet huomioon. En ole liian päällekäyvä mutta en myöskään mikään hissukka. Tulen muutamaa yksittäistä henkilöä lukuunottamatta kaikkien kanssa toimeen, osaan olla puhelias seuramies ja saan lähes jokaisen ihmisen hetkessä nauramaan mutta osaan myös kahdenkesken olla hyvin vakava ja puhua asioista kypsästi oman mielipiteeni julki tuoden mutta myös toisen mielipidettä kunnioittaen. En ole mikään pelimies enkä hae mitään yhden illan juttuja eikä minulla ole mikään kiire päästä makuuhuoneen puolelle.

Olen siis juuri sitä, mitä naiset seuranhakuilmoituksissaan hakevat. No okei, ehkä komea ja lihaksikas pitää jättää toivotuista piirteistä pois. Onko siis niin, että naiset oikeasti kaipaavat mieheltä kaikista eniten hyvää ulkonäköä ja lihaksia vai onko niin, että naiset kaipaavat jotain muuta kuin mitä kehtaavat julkisesti myöntää? Usea entisen luokkani täydellinen kusipää seurustelee jatkuvasti. Naiset vaihtuvat taajaan, heitä halveksutaan eikä heitä pidetä oikein minään. Silti kyseiset miehet ovat ilta toisen perään piiritettyinä baareissa.

Kenties syynä on se, ettei tässä vaiheessa vielä kaivata mitään varmaa vaan halutaan vielä kokea ja kokeilla omia rajojaan. Sitten kolme-neljäkymppisinä ruvetaan miettimään että perhana, tuo tyyppihän tuossa on oikeastaan aika mukava tyyppi ja hänen kanssaanhan voisin vaikka harkitakin yhteistä elämää. Eipä siinä mitään, mutta en minä halua odottaa kahtakymmentä vuotta siihen, että minut mahdollisesti ensimmäisen kerran huomataan näin muutenkin kuin mukavana poikana joka oikeasti on parasta mitä kukaan nainen voisi saada, mutta ollaanhan hei silti vain ystäviä ja vika ei ole sinussa vain minussa.

Johtaako tämä siihen, että sitten kun minut ehkä lopulta joskus huomataan, huomaankin itse kaipaavani nuoruusajan seikkailuja? Minulta on jäänyt kokematta ne teinijuhlat, jossa vedetään liian kovat kännit ja nuollaan naista vailla mitään käsitystä, miten se pitäisi tehdä. En ole viettänyt kuuden tunnin sessioita viikon hoitoni kanssa. En ole koskaan edes rakastellut keittiön pöydällä. Käykö minulle siis lopulta vakiintuessani niin, että kaipaan niitä seikkailuja ja haen niitä seurustelusuhteeni ulkopuolelta? En missään nimessä jaksa uskoa tällä hetkellä, että niin kävisi, mutta onhan niin käynyt isällenikin. Tai siis, en minä motiiveja tiedä mutta samoja geenejähän hän sisällään kantaa kuin minäkin. Ja hänellä on vielä minuakin suurempi nenä.

Onko oikeasti niin, että nyt pitäisi mennä ja kokeilla suuntaan jos toiseenkin? Roplailla vähän sieltä ja täältä ja tehdä sitä sun tätä kun vielä ehtii? Varmasti kävisi kaikkea, mitä katuisi, mutta totta kai käteen tarttuisi paljon muutakin. Voisi sitten vanhana kertoa, että minäpä hengailin sen moottoripyöräkaahailijanaisen kanssa ennenkuin hän ajoi päin koulubussia ja traumatisoi ne kymmenet lapset? Ja ah, kun silloin nuorina vuosinani harrastin seksiä Helsingin Kampissa kolmen aikaan yöllä enkä välittänyt, vaikka siivoojat siinä vieressä hääräsivätkin! Sellaisia teidän isoisänne nuorempana teki ja katsokaas kuinka hieno mies minusta lopulta tuli!

Yleensä myös sanotaan, että tiettyä kokemattomuutta jopa osataan arvostaa ja sitä pidetään söpönä. Paha vain, että kokemuksen myötä tulee itsevarmuus, ja tämä voi johtaa esim. siihen että ensimmäistä kertaa baarissa kohdatessa käydään suoraan kiinni, tungetaan kieli toisen kurkkuun ja kysytään, että missä toinen asuu koska meillehän et perkele tule. Kummallisinta on se, että noissakin tapauksissa nainen on lähtenyt suoraan miehen mukaan sen enempiä miettimättä. Tuoko on sitä herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota naiset miehissä peräänkuuluttavat? Ja missä vaiheessa se hieman epävarmempi tyyppi pääsee mihinkään kontaktiin naisen kanssa?

Junassa mietin myös skenaariota, jossa mies ja nainen näkevät toisensa ihan ohimennen. Miehen piti mennä pyörällä töihin, mutta hänellä tulikin hieman kiire, koska hänen valitsemassaan paidassa oli reikä. Tästä johtuen hän ajoi autolla töihin, vaikka hänen alunperin pitikin mennä pyörällä. Tästä johtuen mies ajoi naisen ohi vain autolla ja vaikka huomasikin hänet ja hänen kauniin hymynsä, hän vain ajoi ohi ja mietti alkuaamupäivän sitä, kuinka mukavalta nainen näytti. Todellisuudessa he olisivat sopineet täydellisesti yhteen ja jos mies olisi mennyt pyörällä töihin kuten alunperin piti, olisi hän pysähtynyt naisen kohdalle ja auttanut häntä nostamaan lätäköstä sinne pudonneet paperit ja sitä kautta pyytänyt häntä kahville.

Kenties nämä kyseiset ihmiset olivat juuri oikeat toisilleen. He pitivät samoista asioista ja kaipasivat molemmat seuraa sillä tositarkoituksella. Mutta vain siksi, että miehen paidassa oli reikä, he eivät koskaan vaihtaneet toisilleen kuin yhden sanan ja tästä johtuen he molemmat hukkasivat elämästään sen täydellisen ja menivät naimisiin miehen kanssa, joka aina kännipäissään hakkasi naista ja naisen kanssa, joka petti monta kuukautta ja lähti lopulta nuoremman miehen matkaan. Kaikki tämä oli yhdestä hetkestä ja päätöksestä kiinni.

Olenkohan minäkin jo monta kertaa kävellyt onneni ohi? Olenko tehnyt jotain pieniä päätöksiä, jotka ovat muuttaneet elämääni ja syöstäneet sen vähemmän onnelliselle raiteelle? Mitä, jos olisinkin mennyt opiskelemaan Helsinkiin ja asuisin nyt samassa kämpässä sen tietyn helsinkiläisen naisen kanssa? Entä jos juuri nyt soittaisin vuokranantajalleni, että tämä oli nyt tässä ja ilmoittaisin koululleni ja KELAlle, että enpä opiskele enää ja lähtisin Helsinkiin kaupan kassalle ja aloittaisin elämän naisen kanssa?

Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että valinta voisi olla ihan hyvä. En kaipaa työelämältäni muuta kuin sitä, että siellä viihtyy edes jotenkin ja sieltä saa ruuan pöytään. En kaipaa mitään tuhansien eurojen palkkaa enkä sitä, että saan olla mukana kehittämässä rokotusta AIDSiin. Minulle riittää se, että saan sen verran rahaa että selviän omasta elämästäni ja en joudu laskemaan jokaista ostostani. En halua miettiä neljäkymppisenä sitä, ostanko nyt vähän hienompaa juustoa vai syönkö arkijuustoa vielä viikon että saan sitten mahdollisesti sen uuden Boschin kahvinkeittimen ostettua. Vai säästänkö vielä kuukauden Mochamasteriin. Olisinko sen enemmän surullinen, jos saisin viettää aikaa naisen kanssa, jota tällä hetkellä rakastan todella paljon, mutta joutuisin lopettamaan kemianopiskeluni, joista en alunperinkään pidä?

Ylläolevaa muutosta ei tule tapahtumaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, minulla on sentään joitan ystäviä ja sukulaisia täällä, vaikka he nyt syyslomaviikon ovatkin kaihottaneet menemään ties missä. Kun he palaavat Turkuun, tuntuu taas paljon järkevämmältä ja luonnollisemmalta olla täällä. Toiseksi, olen sen verta munaton lurjus, etten uskalla jättää tätä kaikkea taakseni vain yhden teinirakkauden takia. Eihän sitä tiedä, kestäisikö koko juttu edes yhtä viikkoa ja siinä vaiheessa voisi olla hieman vaikeampaa palata Turkuun ja etsiä itselleen kämppää ja opiskelupaikkaa täältä. Ja olisihan se nyt tyhmää, kaksikymppisenä lähteä jonkun tytön takia asumaan alueelle, josta ei tuntisi ketään muuta kuin sen tyttönsä.

Jännää sinällään, että vaikka en työltäni mitään suuria odotakaan, koen kokoajan että minun tulisi tehdä jotain suurta. En haluaisi missään nimessä olla se Matti Meikäläinen, joka elää elämänsä läpi tekien vaan sitä normaalia työtä päivästä toiseen vailla sen suurempia yllätyksiä.

Haluaisin olla muusikko, haluaisin kirjoittaa kirjan, haluaisin olla näyttelijä tai tehdä jotain vähemmän arkista hommaa. Koen, että menen hukkaan kun yritän opiskella kemiaa ja mietin labratuntien aikana sitä, kuinka hienoa olisi tehdä uusi sketsisarja televisioon ja kuinka hienoa olisi tulla tunnistetuksi kadulla "Sinä tyyppinä siitä ohjelmasta". Minua ahdistaa edes miettiä sitä, että minusta ei koskaan tule mitään erikoista. Jos Serj Tankian olisi aikoinaan päättänyt olla perustamatta bändiä, en olisi tänään Turussa kävellessäni lauleskellut mukana Empty Wallsin sanoja ja tuntenut hyvää fiilistä sitä kautta. Tässäkin tapauksessa pieni päätös olisi vaikuttanut tosi monen ihmisen elämään todella suuresti. Ja minä haluan vaikuttaa muiden ihmisten elämään positiivisella tavalla.

Huomenna alkaa paluu arkeen. Sunnuntaipäivä, joita vihaan kaikista eniten. Voi kirota sitä, ettei saanut mitään koulujuttuja valmiiksi ja voi vain valitella sitä, että seuraavaan viikonloppuun on vielä täysi viikko matkaa. Silti, tällä kertaa odotan erityisen paljon sitä että saan palata arkeen. Tulkoot paskaa niskaan tekemättömistä kouluhommista ja menkööt tentti penkin alle. Aivan sama, pääsenpä takaisin arkeen kiinni ja mitä tärkeintä, saanpa ystäväni takaisin Turkuun. Koska heidän takiaan minä oikeasti elän. Huomenna menen jopa yhtä ystävääni vastaan rautatieasemalle, joten ihan konkreettisestikin pääsee todistamaan sitä, ettei enää ole tässä ihanassa kaupungissa yksin.

Tenttiin voisi vielä opiskella tässä ennen nukkumaanmenoa, mutta taidan mieluummin katsoa jakson Dexteriä ja rentoilla vain. Tuleehan niitä uusintakertoja ja tunnen, että loppupeleissä elämässäni kaikki tulee menemään ihan hyvin.

Vaikka nyt en ensi yönä harrastaisikaan seksiä jonkun baarista pokatun villittären kanssa.

Niin, ja vielä sen verta, että teidän kommenttejanne on todella piristävää lukea! Jos kirjoituksen jotain ajatuksia herättävät tai haluatte neuvoa, haukkua, kannustaa tai kysyä jotain, niin antaa mennä vain!

Piece of my mind

Miehistönkuljetusvaunu kulkee vaihtelevaa nopeutta kiemuraista ja töyssyistä metsätietä. Kuljettaja jarruttelee ja kaasuttelee täysin ennalta-arvaamatta ja kääntelee rattia pysyäkseen tiellä, jota ei edes näe kulkuneuvon pienistä takaikkunoista. Vaunun lattialla makaa pari varusmiestä ihan miten sattuu, taisteluvöidensä päällä hakaten kypärällä peitettyä päätään vieressä olevaan telamiinalaatikkoon.

Yksi jääkäri tuijottaa täysin ilmeettömänä eteensä ja miettii selvästi jotain asiaa oikein toden teolla. Melko varmasti sitä, mitä jokainen miettii; "Miksi helvetissä minä olen täällä?" Toinen nukkuu vieressä, mutta herää aina välillä kattoon tiivistyneiden kylmien pisaroiden tippuessa alas hänen niskaansa, mutta nukahtaa aina saman tien uudestaan. Viereisen miehen kädet tärisevät täysin hallitsemattomasti. Useat huomaavat sen, mutta kukaan ei jaksa välittää. Ei minulla mitään kuivaa ole hänelle kädenlämmikkeeksi antaa. Ja vaikka vaunussa onkin lähes melkein pakkasta, niin parin päivän päästä pääsee taas kasarmin lämpöön ja jopa suihkuun.

Järvenrannalla istuu mies ja nainen ja ihailevat yhtä heinäkuun hienoimmista kuutamoista. Kuu on juuri ja juuri metsän yläpuolella ja heijastuu todella kauniisti oranssin sävynsä järven kautta. On tyyntä, mutta hyttysiä ei ole paikalla ollenkaan. Vaikka tilaa olisi, istuvat ihmiset aivan toisissaan kiinni. Mies silittää naisen päätä ja välillä jutellaan niitä näitä. Välillä ollaan vaan hiljaa eikä sanota mitään. Sanoja ei tarvita. Paljon myöhemmin mies lähtee vastahakoisesti viemään naista autolleen ja toivoo samalla
mielessään, ettei äskeinen hetki olisi koskaan päättynyt.

Ei, en ole kirjoittamassa mitään "Kyllä intissä oli mahtavaa, kun nyt näin jälkikäteen miettii"-kirjoitusta. Ei se ollut. Kolmatta tuntia yövartiossa istuessa tietäen, ettei mitään hyökkäystä ollut edes tulossa ymmärsi kyllä täysin, että ei siinä toiminnassa ole mitään järkeä. Eiköhän jokaisen, jolle Suomen valtio uskaltaa antaa rynnäkkökiväärin ja oikeita panoksia käteen, tulisi ihan luonnostaan osata seistä paikassa X ja heti liikettä havaitessaan juosta teltalle ja sanoa "Hälytys". Paitsi että eihän tuota hälytyksentekoakaan koskaan harjoiteltu. Vain sitä paikallaan seisomista.

Nämä ajatukset ovat mielessäni vain siksi, että olen halunnut muistaa ne juuri sellaisena kuin ne tapahtuivat. Okei, tässä tapauksessa se on lähes mahdotonta. Jos on viettänyt aivan ihanan yön aivan mahtavan naisen kanssa rannalla, jossa jo lapsena on viettänyt monia ilon hetkiä, ei voi olettaa että näkemys olisi täysin subjektiivinen. Ja toki näkökulmani Suomen armeijaankin on kaukana subjektiivisesta. Silti on tavallaan hienoa, että elämässä on edes joitain asioita, jotka muistaa niin hyvin kuin se nyt on mahdollista. Se antaa aina syyn jatkaa eteenpäin.

Molemmat näistä tapahtumista ovat näet tapahtuneet tämän vuoden aikana. Silti tuntuu, että juuri nämä kyseiset hetket ovat yksiä elämäni hienoimmista. Yleensä ottaen vaatimukset ja kaikki muutkin elämän aspektit vain kasvavat elämisen myötä. Lukiossa kaihoilee yläasteaikoja, kun koulussa oli vielä niin helppoa. Ammattikorkeassa sitä muistelee kyynel silmäkulmassa sitä, kuinka lukiossa vielä ymmärsi sentään kaikesta kaiken. Pienenä tyytyi pihaan ja mielikuvitukseensa, kun halusi pitää hauskaa. Nykyään samat kiksit saadakseen pitää kuluttaa hirveästi rahaa viihde-elektroniikkaan tai alkoholiin.

Silti, tyttöä sylissä pitäessään tuntee olevansa paljon onnellisempi kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa uskaltautui Linnanmäellä Top Spiniin(joka muuten nykyään aiheuttaa lähinnä huonon olon. Silti siinä tulee käytyä monta kertaa huvipuistopäivänä). Kai tämä on yksi luonnollinen tapa pitää yllä ihmisen mielenkiintoa elämään. Odotas nyt, nurkan takana odottaa taas jotain vielä suurempaa ja jännittävämpää!

Negatiivisempi ihminen tietysti kääntäisi tämänkin asian päälaelleen. Kun nuorempana suurimpana huolena oli se hitsin vaikea matematiikan koe perjantaina, tulee se myöhemmin olemaan irtisanomisia ja asuntolainan takaisinmaksamisen vaikeutta sekä parisuhteen(tai parisuhteutumisen) ongelmia. Sekin on toki totta, mutta itse tykkään lähinnä miettiä asioita positiiviselta kantilta. Ja ainakin tähän mennessä positiiviset  asiat ovat aina voittaneet negatiiviset. Okei, lukion pitkän matikan koe on tulossa ja siitä ei varmasti taaskaan ole tulossa kutosta parempaa, mutta toisaalta sen jälkeen on viikonloppu jolloin lähden ystävieni kanssa Himokselle koko viikonlopuksi.

Kirjoitukseni pointti hukkuu liiallisen lauseenviilauksen alle. Tarkoitukseni oli suositella kaikille pistämään mieleensä ainakin yksi äärimmäisen negatiivinen ja yksi todella positiivinen mielikuva. Jos kemian luennolla oikein hajottaa ja tuntuu, etten tajua mistään mitään, voin aina miettiä, että "Kestin perhana armeijassa kuudenkymmenenviiden kilometrin marssin 30kg selässä kantaen, enköhän minä tähänkin pysty". Vaikeina aikoina voin taas sitten miettiä, että "Varmasti taas joskus tulevaisuudessa pääsen jonkun ihanan naisen kanssa johonkin satumaiseen paikkaan viettämään laatuaikaa ja toivomaan, että aika pysähtyisi juuri siihen hetkeen".

Olen ehkä yksinkertainen. Tai no olenhan minä, kun kerran ammattikorkeassa opiskelen vailla sen suurempaa tietoa siitä, mitä oikeasti isona(tai no sanotaan vanhempana) haluan tehdä. Silti, jo näillä kahdella periaatteella olen jaksanut todella hyvin enkä ole koskaan edes kuvitellut tekeväni itsemurhaa tai surrut jotain asiaa niin pitkään, että se on jo oikeasti vaikuttanut minuun tai lähimmäisiini. On auttanut minua ja auttanisi ehkä toisiakin.

Koska loppupeleissä samanlaisia elukoitahan me kaikki olemme.

Raadollisuutta ja syksyä

Syysloma. Viikko ilman koulua. Aikaa tehdä ihan mitä vain ikinä haluaa. Viime viikon perjantai-iltana oli oikeasti mahtava olo. Viikko ilman koulua maistuu aina. Saapahan ainakin tehtyä rästissä olevat työraportit ja muut kouluhommat. Ja tietenkin pääsee nauttimaan ihan sillä tavalla kuin itse haluaa.

Vaan mitenkäs kävikään? Viikonloppu meni vielä mukavasti ja kiireisesti, sunnuntaina menin moikkaamaan tätä kesän rakkaustarinatyttöäni. Oli oikeasti aivan mahtavaa mennä paikalle ja oli helppoa olla toisen kanssa. Hauskaa oli, sai puhuttua asioita läpi ja näki aika mukavan kämpän Helsingissä. Ainoa, mikä ei mennyt ihan nappiin, oli sunnuntaiyö.

Miten naiseen, jota vielä reilu viikko sitten rakasti - ja ihan kuin se rakkaus mihinkään viikossa katoaisi - avoimesti? Ystävälinjalla pitäisi mennä ja näin, mutta silti tuntui hyvältä pitää toista haliotteessa ja silitellä toista. Eihän tätä välttämättä pitäisi tehdä, mutta nyt pääsi käymään näin. Tästä seurasi se, että tyttö oletti että haluaisin viedä jutun loppuun asti, eli raadollisesti yhtyä vain ja alkaa nukkua, vaikka päässä pyöri lähinnä vain lähelläolo ja läheisyydenkaipuu. Tilanne muuttui aika lailla täysin absurdiksi joten tyydyin vain makaamaan tytön vierellä ja vain katsomaan häntä. Menihän se alkuyö niinkin, kunnes uni voitti.

Aamulla nainen jätti kouluunmenemisen takiani väliin. Tavallaan se oli ihan mukavaa, että toinen minun takiani uhraa koulupäivänsä, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani niin nössö, että minulle tuli lähinnä huono omatunto sen takia. Tästä johtuen en edes voinut harkita jäädäkseni toiseksi yöksi, eipä sillä että tytykään sitä olisi toivonut. Koulukiireet ja teatterijutut vaativat aikansa, noin aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Niinpä lähdin junalla kohti kotoista Turkua.

Junassa huomasin yht'äkkiä, että oloni oli aika hirveä ja surullinen. Jotenkin siinä junassa istuessani käsittelin tuota juttua taas uudestaan, enkä yllättäen ollut lopputulokseen tyytyväinen. Vaikka mitään toivoa mihinkään suuntaan ei olekaan, jaksan yhä elätellä jotain "Ehkä vielä joskus jotain voisi mahdollisesti tapahtua"-toivoa pääkopassani. Ehkä siitäkin pitäisi vain päästää irti. Mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Ja sitten on se toinen tyttö. Oikeastaan juuri sellainen, minkä voisin olettaa itselleni sopivankin. Tavallaan aivan yhtä räväkkä kuin minäkin mutta toisaalta osaa myös olla hyvin vakava ja rauhoittava. Olen lähiaikoina viettänyt useita öitä nukkuen hänen vieressään ja on jotain pientä söpöilyäkin tapahtunut. Toisaalta jos jotain puoliromanttistakaan viestittelee tai sanoo samalle henkilölle, tulee vastauksena vain kylmä "älä hempeile". En sitten tiedä, että onko tuo pelkoa siitä, että tällä hetkellä teen näin ja myöhemmin jätän ja sen takia ei uskalla nyt laittaa tunteitaan peliin, vai eikö vain oikeasti kiinnosta. En tiedä, mutta mennään nyt virran mukana ja nautitaan menosta niin kauan kuin sitä riittää.

Turku on ihana kaupunki. Ainakin silloin, kun täällä on edes joitain luokkakavereita tai muita ystäviä paikalla. Tällä hetkellä kaikki ovat kotikunnillaan. Mitä minulla kotikunnalla odottaisi? Töissäkäyvä äiti ja tyhjä kämppä. Kaikki kaverit intissä/muuttaneet jo toisaalle opiskelemaan, joten siellä minä saisin ainoastaan pyykit helposti pestyä ja mahan täyteen muullakin kun Vaasan ruispaloilla kera juuston ja meetvurstin (kouluruuan lisäksi ainoat elintarvikkeet, mitä käytän useammin. Toki silloin tällöin kokkailenkin, mutta usein menen vain ruisleipälinjoilla).

Mitä siis olen saanut nyt Helsingistä tultuani tehtyä? Yhden kouluraportin ja olen käynyt katsomassa Ganes-elokuvan. Kävin myös kyselemässä kenkiä keskustan kenkäkaupoista, mutta yllättäen siroa 48-49-kenkäkokoa ei löytynyt kuin yli 150e maksavista kengistä. Jäipä sekin myöhempään, vaikka nykyisistä kengistä on pohja halkeillut täysin ja imee nykyään vettä ihan asfaltin pinnasta pikkuhiljaa sisäänsä imeytyen sukkiin.

Huomenna onneksi pääsen inttikavereiden kanssa katsomaan sotaelokuvia. Okei, ei ehkä mitään legendaarisinta hauskanpitoa ikinä, mutta parempi sekin kuin maleksia neljäs päivä putkeen sisätiloissa tekemättä oikein mitään. Paitsi niin, sainhan minä siivottuakin. Luonnonlakeja myötäillen alkuviikon siivouksen jäljet alkavat jo olla yhtä konkreettisia kuin erot osuus- ja säästöpankin välillä.

Kirjoituksesta tuli taas enemmän tai vähemmän yllättäen melkoisen sekava. Tämänkin kirjoituksen kirjoitin pelkästään siitä ilosta, että minun blogiani oli kommentoitu. Okei, olen kyllä nähnyt lukuja siitä, kuinka monta ihmistä tätä blogia lukee, mutta numerot tuntuvat aina kovin tyhjiltä kun vertaa siihen, että saa ihan konkreettista kommenttia. Lähetelkää siis toki jatkossakin kommentteja. Ne innoittavat aina kirjoittamaan lisää.

Itse asiassa minulla on jo tietty asia, jonka haluan blogissani ilmaista, mutta jätetäänpä seuraavaan kertaan. Onpa helpompi seuraavan kerran avata tämä ikkuna ja ruveta takomaan ajatuksiaan ykkösiksi ja nolliksi internetin ihmeelliseen maailmaan.

Niin, se Ganes. En odottanut oikein mitään, joten yllätti melko positiivisesti. Varsinkin lopun tullikohtauksessa oli varsin pätevää sanailua. Muutenkin Milonoffin Eki veti varsin hyvin Remun roolin. Seitsemän nelikulmiota kymmenestä.

Ja elämä jatkuu loputtomasti niinkuin sade

Muutokset ovat aika erikoisia asioita. Jotkut suuretkin asiat saattavat muuttua niin, ettei se tunnu oikein missään. Muutettuani tänne Turun yksiööni olen viihtynyt aika hyvin täällä. En ole vielä kertaakaan käynyt kotona, vaikka reilusti yli kuukauden täällä jo olenkin ollut. Syynä melko varmasti juurikin se, että kiinnyn ihmisiin eikä paikkoihin ja kaikki kaverini ovat joko muuttaneet pois kotipaikkakunnaltani tai ovat vielä armeijan harmaissa. Ei ole siis oikein mitään syytä mennä kotiin nyhväämään. Täällä sentään on sukulaisia ja kavereita niin paljon, että koko ajan tekemistä ja nauttimista riittää.

Ihmissuhdepuolella hommat kosahtivat. Itse asiassa juuri tänään ja se taas aiheutti tämän tutun "Pakko purkaa asia johonkin"-olon, mikä nyt helpoiten onnistuu tänne. Nyt kirjoittaessa harmittaa, että olen ollut näin pitkään kirjoittamatta mitään. Tämä kuitenkin auttaa aika paljon. Minulla tosiaan oli käsissäni sellainen täydellinen tyttö, joka ymmärsi minua, näki ulkokuoren läpi ja ymmärsi minua osittain jopa paremmin kuin minä itse. Valitettavasti koko juttu kaatui siihen, että hän on Helsingissä kiireisenä ja minä täällä Turussa itsekin joten kuten kiireisenä. Pitkän aikaa soudettiin ja huovattiin, mutta lopulta naisen puolelta tuli se lopullinen "Ei tämä toimi, katsellaan uudelleen ensi elämässä"-ratkaisu.

Itkin ensin jonkun aikaa (hyvinkin reilu "jonkun aikaa"), mutta lopulta järkipuolikin tuli esille. Ei etäjutut toimi kuin hyvin harvoin, ja se vaatisi niin paljon hommia ja aikaa molemmilta ettei se ole tässä elämänvaiheessa onnistumassa. "Mutta hän oli oikeasti tähänastisen elämäsi nainen!", hihkaisee tunnepuoli. Järkipuoli sopertaa ensin jotain siitä, kuinka vielä voi parempaa löytyä ja lopulta ainakin toteaa sen, että voihan tässä vielä vuosien päästäkin törmätä samaan naiseen ja saada hänet takaisin. Vaikka sitten kun on valmistunut ammattiin eikä mikään enää sido Turkuun.

Paitsi että tuollainen nainen ei kauaa vapaana säily ja toisaalta minä olen sen verta tehokkaasti tänne jo nyt verkottunut ja varmasti verkotun vain enemmän, etten minä tätäkään kaupunkia voi enää taakseni jättää. Olettaen, että minulle tärkeät ihmiset eivät muutele pois täältä.

Muutoksia on tapahtunut myös muualla. Äitini lopetti pitkäaikaisen virkansa ja muuttaa tähän Turun asuntoon lähelle asumaan. Isoveikka saa vanhan asunnon käyttöönsä, kun siinä suht' lähellä vaikuttaa. Aivan hirveän iso muutos, eikä äiti tunnu olevan moksiskaan. Asunto, josta on juuri saatu lainat maksettua jätetään aivan yllättäen taakse ja muutetaan eteenpäin. Eikä koko homma edes hetkauta äitiäni. Itse varmaankin säikähdin enemmän kuin mitä äiti. Silti, on se hyvä ettei äiti jämähdä yksin asuntoonsa lapsien lähdettyä, vaan hakeutuu aktiivisesti uusille urille. Kippis hänelle ja toivotaan parasta.

Koulu menee yhä miten menee. Kemiasta ymmärtää aika paljon, mutta osa jää silti pimentoon. Matematiikka on jopa pitkän matikan L:änä kirjoittaneelle (lubenter) melkoisen vaikeaa, mutta toivon mukaan kokeesta pääsen läpi. Jos kaksi kurssia kestää, niin ei tarvitse sitäkään enää kestää. Kiinnostus koko kemian alaan on yhä hieman hukassa, mutta kyllä minä ihan mielelläni koulussa käyn, jo luokkakaverien takia. Toivon mukaan se kipinäkin jossain vaiheessa tulee ja oikeasti alan nauttia kemiasta.

Ja mitä sitten, vaikka ei iskisikään. Kouluahan se vain on. Työmoraalini on se, että työt tehdään niin hyvin kuin mahdollista, mutta elämän ilot revitään työelämän ulkopuolelta. Isäni on aina pakko koko ajan tehdä töitä tai hän ei voi olla mihinkään onnellinen. Samaan aikaan kaikki ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet kärsivät.

Enkä minä todellakaan halua olla isäni.