I'm still alive

Tämän blogin nimi pitäisi arvatenkin muuttaa. Tai no kyllähän elämässäni yhä muutoksia tapahtuu, mutta ne eivät enää ole suoraan muuttoon liittyviä. Muutto-sana pitäisi muuttaa, koska muuttoa seuraava muutos oli ainakin omalla kohdalla hyvinkin pieni. Menetin pääsyn äidin valmistamaan lihapataan, joka aina odotti syöjäänsä jääkaapissa, mutta sain mahdollisuudet ja valmiudet valmistaa itse haluamaani ruokaa aina kun haluan. Okei, ehkä tyydyn liian usein syömään pelkästään leipää, mutta kyllä välillä sisäinen kulinaristinikin pääsee valloilleen.

Koulu itsessään kaipaisi oman kirjoituksen, mutta en juuri nyt jaksa siihen syventyä.

Enemmän elämääni on muuttanut eräs helsinkiläinen tyttö, joka oikeasti tuntuu hyvinkin ihanalta, mukavalta, fiksulta ja kaikin puolin oikealta. Eihän hän sitä välttämättä ole, mutta ehdottomasti haluan jossain vaiheessa elämääni edes päästä kokeilemaan, josko meillä olisi edes mitään mahdollisuuksia. Jonkin aikaa sitten kyseinen nainen kertoi puhelussaan, ettei enää jaksaisi minua, välttämättä millään tasolla. Hajosin aivan täysin ja koulussakin luokkakaverit huomasivat, että käyttäydyin jotenkin erilailla ja olin negatiivisempi kuin normaalisti.

Tämä on jatkunut jo jonkin aikaa. On-offailua, lähinnä minusta riippumatta. Tilanne on kyllä vaikea, koska molemmat haluaisivat kokea enemmän kuin satunnaisia viikonloppuja ja molemmat ovat melkoisen kiireisiä. Varsinkin vastapuoli miettii hirveän paljon sitä, haluaako hän kuluttaa nuoruusvuosiaan odotellen sitä, että mahdollisesti jossain joskus on mahdollista yrittää ja sen jälkeen tyriä täydellisesti. Toisaalta emme kumpikaan pääse toistemme yli, enkä minä oikeastaan edes haluaisi.

Minulla se on toisaalta helppoa. Kaikki naiset kokevat minut lähes poikkeuksetta kavereina ja niitä muutamaa poikkeustakaan en pysty ottamaan mitenkään kovin vakavasti. Baareista en koskaan iske mitään satunnaisia baaripokia ja muutenkin olen tyytyväinen elämääni vaikken joka viikonloppu eri naisen kämpiltä tai eri naisen vierestä herää. Tavallaan tilanne rajoittaa paljonkin, mutta hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.

Tämä ihminen on näet jotain hyvin erikoista, tai ainakin minä olen niin jo useamman vuoden ajan kokenut. Hänen kanssaan on helppo olla, hänen kanssa pystyn jopa puhumaan puhelimessa pitkiä aikoja, mikä on minulle hyvinkin harvinaista. Puhun aina lyhyesti ja nopeasti ja liian usein turvaudun tekstiviesteihin. Silti tämän kyseisen naisen kanssa jutellessa on helppoa ja seesteistä jutella. Saan hyvää mieltä jo siitä kun tiedän, että tuollainen nainen on jossain olemassa ja hän on vielä osa minun elämääni. Ja onhan hän totta kai todella kaunis kasvoiltaan, vartaloltaan ja ääneltään. Kaikin puolin mahtava pakkaus. Välillä tuntuu, että hän on liian hyvä minulle, välillä ei.

Tavallaan välillä toivoisi, että kouluhommat menisivät päin honkia ja saisin rohkeutta lähteä Turusta Helsinkiin, vaikka jotain roskahommia tekemään. Kokeilisi vuoden, miten homma toimii ja jatkaisi sitten, kun tietäisi tarkemmin miten tilanne menee. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa vahva fiilis, että meidän yhteinen tarinamme ei lopu tähän kappaleeseen, sanoihin "Ja he olivat hyviä ystäviä elämänsä loppuun asti". Ehkä tuo lause vielä jossain vaiheessa kohdataan, mutta sitä ennen tapahtuu vielä muutakin. Näin minä uskon ja haluan uskoa.

Sunnuntain ja maanantain väliset yöt ovat minulle aina kovinkin maagisia. Teen kouluhommat, jotka lupasin itselleni tekeväni heti, kun viikonloppuna vain vähänkin tyhjää aikaa on, menen liian myöhään nukkumaan ja koomailen osan maanantaipäivää. Melko varmasti osaisin suhtautua koko ensi viikkoon positiivisemmin, jos olisin nyt jo unten mailla. Silti aina unohdun koneelle tekemään niitä näitä, surffailemaan netissä ja kirjoittelemaan kavereille.

Kaipaisin oikeasti enemmän tiukkaa aikataulua ympärilleni. Tietyt ruoka-ajat, tietyt nukkumaanmenoajat, tietyt kouluhomma-ajat. Olen silti niin rento tyyppi, että en osaa pysyä missään tietyissä aikatauluissa, elleivät ne ole ehdottoman pakollisia.

Olen myös miettinyt sitä, kuinka olisi tavallaan jo mukavaa urautua töihin, jossa tekisi rutiinihommia kahdeksasta neljään ja saisi sen 2000€/kk tililleen. Toisaalta se on viimeinen merkki siitä, että ne kaikki nuoruuden haaveet suurista palkoista ja muista seikkailuista ovat melko varmasti kokonaan taaksejäänyttä elämää. Toisaalta en minä edes niitä kaipaa, mutta näen silti itseni nelikymppisenä kiroamassa jossain satunnaisessa laboratoriossa:"Miten tässä näin kävi? Milloin minä tänne jämähdin?" Tuossa elämässä on silti puolensa, ja en minä kuitenkaan mikään suuri seikkailija luonteeltani ole. Elän ja nautin hetkistä ja ystävistä. Niin kauan kun minulla niitä on, ei ongelmia. Mutta jos ystävät häviävät ympäriltäni enkä uusia löydä, voi tilanne olla täysin toinen.

Kaipaan muutosta, samaan aikaan tykkään tutusta ja turvallisesta. Haluan tehdä niitä ja näitä, samaan aikaan haluan vain olla ja juurtua paikalleen. Jos vielä pääsisi juurtumaan sen tietyn tytön viereen ja se eläminen olisi oikeasti niin hienoa kuin mitä se tällä hetkellä on, niin mitä minä voisin enää vaatia?

Ja ainahan sitä ehtii olla spontaani. Toki näin miettien voi käydä niin, että lopulta kuolinvuoteella miettii, että kaikki jäi tekemättä. Mutta en minä oikeasti ajattele asioita niin pessimistisesti. Olen tähänastiseen elämääni lähes kaikinpuolin koko lailla tyytyväinen. Eikä se siitä miksikään melko varmasti ole muuttumassa. Ei tämä ehkä mitään vuoria järisyttävä ja maailman suurin ja ihmeellisin elämä ole enkä minä ehkä olekaan se erikoisin, ainutlaatuisin ja fiksuin tyyppi päiväntasaajan tällä puolella, mutta ei se edes haittaa.

Olen elämääni tyytyväinen. Se riittää.