You know I love you, I always will

Minä olen yhdessä asiassa varsinaisen etevä. Osaan aika hyvin tulkita ystävieni piirissä, milloin oikeasti joidenkin välillä on jotain säpinää tai jotain on tapahtumassa. Parikin kertaa huomasin ystäväpiirissäni, kuinka jotkut tulivat harvinaisen hyvin toimeen, hymyilivat toisilleen tietyllä tavalla tai tietyllä tavalla härnäsivät toisiaan. Parikin kertaa näin tiettyjen seurustelusuhteiden alkavan, ennen kuin kukaan muu niitä huomasi. Kehtasipa joku joskus jopa väittää vastaan ja sanoa, että "Ei ikimaailmassa!". Silti tähän mennessä kaikki veikkaukseni ovat osuneet aivan oikeaan. Mutta entäs omalla kohdalla? Mitenkä minä osaan tulkita asioita, joita minua kohtaan heitetään?

En niin mitenkään. Tämä eräs tietty tyttönen, jota kohtaan tunnen melkoisen suurta sielujen yhteyttä ja ties mitä muitakin tunteita, joista vain satukirjoissa kerrotaan, oli tänään tyhjässä talossa minun kanssani. Jotain pientä olin tuntevinani, mutta en pystynyt sanomaan saati sitten tekemään mitään. Hän oli luonani useita tunteja, silti en rohkaistunut missään vaiheessa tekemään mitään ratkaisevia liikkeitä.

Miksi en? Ensinnäkin, hain kyseisen henkilön omalla autollani tänne. Kuvitelkaa skenaario, jossa yritän käydä kaulailemaan vastapuolen kanssa. "Hei, mitä helvettiä sinä teet?", painostava hiljaisuus ja kiva kotimatka heittäen kotiin toista, jolle juuri teki jotain sellaista, mitä toinen ei todellakaan olisi halunnut tehdä. Itsetuntoni ei vain riitä ottamaan riskiä, vaikka viime viikolla sain kyseiseltä tyypiltä viestin, joka meni lähes sanatarkasti tyyliin "Tänä yönä sinä olet minulle pelkkää seksiä". En silti uskaltanut mitään. En mitään. Hänen kotiinsa saavuttuaan sanoin, että tsekkaapa kohta kännykkäsi ja lähetin viestin, jossa pahoittelin vaisuuttani. Säälittävää, tiedän sen, mutta pakko minun oli edes jotenkin päästä asioitani purkamaan.

Olen myöntänyt jo aiemmin kyseiselle henkilölle, että olen häneen ihastunut. Hän opiskelee Helsingissä vielä hetken aikaa täältä käsin, minä taasen lähden ensi viikolla Turkuun. Tällä henkilöllä on kovin kiire, arkisin yli kahdentoista tunnin koulupäiviä ja viikonloppuisin kaikkia vapaa-ajan aktiviteetteja. Yritä siihen sitten sörkkiä yhteistä aikaa edes nyt, kun olen täällä. Saati sitten, kun opiskeluni alkavat. Ärsyttää aivan mahdottomasti, etten saa mitään asiaa täällä kunnolla päätökseen. En nyt todellakaan tarkoita mitään "Pitäisi vielä ehtiä rakastella ennen kuin täältä pois lähden", mutta jos edes jollain tapaa saisi jotain tehtyä. Suudeltua, otettua oikein todella vahvaan syleilyyn, maata vain toisen vierellä. Saisi edes jotenkin kerrottua toiselle, kuinka tärkeä hän on.

Mutta juuri tällainen minä olen. Olen ihastunut elämäni aikana vakavasti alta viiden kerran. Joka kerta, kun olen tarpeeksi rohkaistunut ja päässyt sanomaan, että oikeasti pidän sinua todella mahtavana tyyppinä, pyörit mielessäni päivittäin, olet tosi ihana ja toivoisin, että voitaisiin jatkossa olla enemmän tekemisissä ja josko tästä vaikka joskus kehkeytyisikin jotain joskus rohkeammin, joskus varovaisemmin. Aina on tullut sama vastaus. "Joo, sinä olet ihan mukava tyyppi mutta oikeasti, en minä sinun kanssasi koskaan pystyisi seurustelemaan." Kaverikortteja on tullut saatua puolikas pakka ja usein sen jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeata olla missään tekemisissä kyseisen tyypin kanssa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Toisaalta tämä on sitä ärsyttävää itsesääliin vaipumista, johon niin usein syyllistyn. Ei sitä uskalla kun niin ja näin on käynyt ennen, ei tällä naamalla jne. Naiset aina sanovat, että tärkeintä miehessä on se, että hänsaa naisen nauramaan ja on luotettava. Osaan kyllä veistää melkoisia kaskuja, käännellä ja väännellä kieltäni tarpeen mukaan ja sopeuttaa huumorini aika useaan eri tyyliin sopivaksi ja usein saan kaikki ympärilläni nauramaan tosi makeasti. Silti sen enempää en koskaan saa. "Olethan sinä hauska, mutta et sinä voisi olla minulle koskaan mitään muuta kuin hyvä ystävä". Kiitos.

Juuri tällainen minä olen. Uskallan kirjoittaa vaikka mitä, tunnustaa palavia tunteitani netin välityksellä tai tekstiviestein. Kun henkilön sitten viimeinkin kohtaan, en osaa muuta kuin hymyillä kauniisti ja puhua niitä näitä. En edes osaa - tai lähinnä uskalla - johdatella juttua mihinkään suuntaan vaan puhun vain niitä näitä kaikista perusasioista.

Minkälaisen kuvan se oikeasti antaa ihmisestä? Jooh, rakastan sinua oikeasti aivan hirveän paljon silloin, kun et ole täällä mutta kun nähdään kasvokkain, en saa mitään tehtyä oikein mihinkään suuntaan ja pelkään hirveästi. Eikä se oikein mene ujoudenkaan piikkiin, koska yleisesti ottaen kyllä uskallan puhua ja tehdä melkein mitä vain.

Tietenkin se suuri elefantti keskellä huonetta josta en halua puhua on myös kokemattomuus. Minun kaikki seksikokemukseni tähän mennessä ovat olleet sellaista epätoivoista kännissä säätöä, joka on aina päättynyt alkuunsa todella noloihin tilanteisiin. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua siltä, että kaikki muut ovat jo kokeneet ties mitä ja itse jotain yrittäessä saisi korkeintaan toisen pettymään verisesti. Juuri tämä esti tarttumasta kovinkaan tehokasti siihen suoraan seksiehdotukseenkin. Toisaalta jos sellaisen viestin saa, voiko suhteesta olettaa yhtään mitään sen suurempaa? En kuitenkaan ole minkään pelkkää seksiä -suhteen tarpeessa.

Mikä siis avuksi? No pitäisi hommata niitä kokemuksia, että saisi sitä itsevarmuutta jolla taas sitten uskaltaisi hommata kokemuksia lisätä. Ihana oravanpyörä, johon on helppo uppoutua ja antaa yhden elämän tärkeimmistä asioista mennä ihan ohi. Yleensäkin ottaen olen kovin läheisyysriippuvainen ja saan oikeasti jo aivan mahdottomat vibat siitä, että saan vaan pitää jotain naista sylissäni ja olla siinä hänen lähellään ja kuunnella hänen hengitystään. Kadehdin hirveästi ystäviäni, jotka jättävät jonkun nykyisen seurustelusuhteensa, ovat sinkkuja neljä viikkoa ja ovat taas vakavassa seurustelusuhteessa. Ei se voi pelkän ulkonäönkään piikkiin mennä. Eihän?

Mikä siis oikeasti auttaisi? Siis että pääsisi eteenpäin, eikä vain että saisi oman tilansa ja ujoutensa hyväksyttyä. Pitää tarttua itseään niskasta. Aivan varmasti jos vielä nähdään, uskallan olla rohkea, ottaa härkää sarvista ja kysyä asioita suoraan. Käy miten käy, saanpa ainakin varmuutta ja saan ihan oikeasti tietää, että onko meidän välillämme yhtään mitään. Odottakaas vain. Ensi kerran kun nähdään, on se sitten vielä ennen ensi viikon muuttoa tai vasta vaikka ensi joululomalla, minä näytän oikean karvani ja tartun haasteeseen. Käyn suoraan kyseiseen henkilöön kiinni kuten olen niin monta kertaa halunnut, tuijotan häntä suoraan silmiin ja suutelen häntä yrittäen siten edes jollain tasolla näyttää tunteitani.

Samaa mantraa olen hokenut itselleni jo montaa läheistä tapaamista ennen.